Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

Työharjoittelua viikko takana

No niin...nyt siis ollaan ammatillisen kuntoutuskurssin siinä vaiheessa, että ensimmäinen työharjoittelu on alkanut ja on käyty siellä ensimmäinen viikko. Itse työstä tykkään kyllä tosi paljon. Oon aiemmin harkinnut moneen otteeseen ko.alaa, mutta en ole vienyt opiskeluja loppuun. On ollut myös huonoja kokemuksia alan harjoittelusta, kun en saanut tehdä juuri mitään, mutta nyt saan :) Työ tuntuu aika omalta. Kun vaan kuntoutuisi niin, että ihan aikuisten oikeesti pystyisi tekemään tuota työtä. Vaikka teen 5 tunnin päiviä, niin joinain päivinä oon melko väsynyt. Herätys on mulle kyllä tosi aikaisin eli 6.15. Oon tottunut herään kurssille puol 8 ja sekin on tehnyt tiukkaa.

Haasteena harjoittelussa on JÄLLEEN toisten miellyttmisen tarve ja perfektionismi. Eli otan paljon paineita siitä, että annan hyvän kuvan itsestäni toisille ja stressaan siitä, että olen ajoissa töissä. Sitten, kun olen tajunnut, että yksi työntekijä ei varmaan kauheesti diggaa harjoittelijoita, niin on vaikea olla hänen lähellään. Melkein haluaisin tekeytyä silloin näkymättömäksi. Toivottavasti tämä helpottaa tässä ajan kuluttua. Harkka kestää yhteensä 7 viikkoa. Sen jälkeen on viikon ryhmätapaamisia ja sitten alkaa toinen 7 viikon harkkaputki toisessa saman alan paikassa. Tässä siis menee koko kevät näissä harkoissa. Kunnon testaus siis itselle.

Ekan viikon jälkeen kuitenkin ajatukset on plussan puolella. Viikonloput on vähän tylsiä ja hankalia, jos ei ole tekemistä. Monet ystäväni ovat muuttaneet pois lähiakoina paikkakunnaltani ja yksin on välillä vaikea keksiä tekemistä tai mennä vaikka kirkkoon, jonne haluaisi mennä. Mutta onneksi työharkka on toistaiseksi sellaista, että sitä seuraavaa päivää jopa odottaa. Tässä on selkeesti honeymoon menossa, joten koittakaa kestää hehkutusta. Myöhemmin voi tulla aika erilaista kommenttia harjoittelusta...

Tällaista siis kuuluupi.

Maanantaina se alkaa - kuntoutustutkimus

Maanantaina kuntoutustutkimus alkaa 4:llä päivällä ja sit seuraavana maanantaina katsotaan lisäpäiviä ja kuunnellaan palautetta. Jännittää! En tiedä kuinka asiantuntevia tutkijat ovat ja mitä kaikkea siellä tapahtuu. Olis kiva tietää etukäteen....( kontrollifriikki).

Onneksi tutkimus järjestetään täällä omalla paikkakunnalla. Se on ison kaupungin positiivisia puolia. Ei tarvi mennä viikoksi johonkin vieraaseen ympäristöön ja yöpyä siellä...tuntuis ihan hirveeltä.

Toivon....todella toivon, että tutkimuksesta olisi mulle hyötyä jossain määrin ja saisin ohjausta siinä miten kuntouttaa itseäni tai mulle tehtäis suunnitelma.

On asioita, joita mun on varmaan vaikea sanoa siellä, kun hävettää, mutta mun pitää varmasti olla rehellinen. Se on varmaan tutkimuksen tarkoitus. Yksi asia on se, että mun on tällä hetkellä vaikea ottaa mitään pyyntöjä tai käskyjä vastaan...vaikka ne liittyisi työhön. Miten tällanen voi sitten sopeutua työelämään? Tää on ihan uusi ilmiö mulla, joka on ollu vasta muutaman vuoden. Aina aiemmin oon ollut kiltti tyttö ja "ilolla" tehnyt mitä pyydetään. No joo...haastetta on.

Loppukesän terkut

Kaikki on suht hyvin, en ole karannut minnekään, vaikka musta ei ole kuulunut. On se jännä, että kun menee paremmin, niin ei oo sellaista tarvetta kirjoitella blogiin...ja sitten se on tämä kesä. Kun on paljon ulkona, ei tee mieli istuskella koneella yhtä paljon kuin syksyn tai talven pimeinä iltoina.

Olosuhteet on olleet kesällä suotuisat: rahallisesti, sään puolesta ja tekemisen puolesta, joten ei ole ollut kauheasti oireita. Ihana tällanen hengähdystauko nyt ainakin tähän väliin. Oottelen kutsua kuntoutustutkimukseen, jonne pääsin. Se kai järjestetään minulla joko elo- tai syyskuussa. Elokuun lopulla loppuu saikku, mutta uskon, että en ole vielä valmis työelämään, vaan jotain kuntouttavia toimenpiteitä on näköpiirissä.

Mitä olen tehnyt kesällä?

- ollut paljon ulkona ja rannalla
- nauttinut
- katsellut hyviä sarjoja iltaisin
- matkustellut Suomen sisällä sekä Tallinnassa
- sisustanut asuntoani
- nähnyt ystäviä
- syönyt ihan liikaa herkkuja (nyt alkaa painonpudotus..en oo koskaan painanu näin paljon)
jne.jne.

Oon tosi kiitollinen menneestä puolestatoista kuukaudesta!

Oon vielä täällä ( bloggaus hiljaiselon jälkeen)

Olen elossa, vaikka onkin ollut hiljaiseloa tän blogin puolella. Syy on varmaan se, että mun sisko on ollut käymässä pidemmän kaavan mukaan paikkakunnallani ja viettänyt puolet ajasta vanhemmillani ja puolet minulla. On ollut piristävää tällaiselle sairaslomalaiselle! Ehkä se on myös niin, että kun on ollut joku, jonka kanssa jakaa asioita ihan face to face niin ei ole ollut niin tarvetta kirjoittaa blogia tai jotain.

Ensi maanantaina on lääkäri ja pitäisi miettiä, että jatkuuko sairausloma. Mä oon ihan asennoitunut siihen, että jatkuu, koska jaksaminen on sen mukainen, mutta lääkärihän sen sitten päättää.

Oon miettinyt sitä, että pääsenköhän mä koskaan tyydyttävään työelämään. Kun oon miettinyt eläkettä tms., oon kuullut kommentteja: "En kyllä näe sua vaan kotona." tai " Sä oot vielä niin nuori." (täytän 34-v).
Itse en oikein vielä tiedä mitä ajattelen. Yksi ajatus on herännyt, joka olisi mielenkiintoinen. Nimittäin kirjallisuuden perusopintojen opiskelu avoimessa yliopistossa. Aloitin sen yksi syksy, mutta sitten tapahtui eräs tapahtuma, jonka jälkeen romahin ja jäi kesken. Mutta let´s see. On se...vaikeaa tehdä tällaisena...tämän häiriön kanssa päätöksiä, kun pelkää epäonnistumista (kun niin monesti kaikki on mennyt mönkään). Löysin kyllä hyvän kuvan, jonka ajattelin tässä lopuksi jakaa:

Laiskuus vai voimavarojen vähyys?

Mä oon etenkin viimeiset kuusi vuotta pohtinut sitä oonko vaan laiska vai enkö vaan yksinkertaisesti jaksa yhtä paljon kuin muut? Nyt viime aikoina oon kallistunut sille suunnalle, että ehkä mun voimavarat on vähäisemmät kuin "normi-ihmisen".. Silti joka ainut päivä, kun alkaa väsyttää...sätin itseäni..ihan kun mulla ei olisi lupa siihen..varsinkin jos päivällä väsyttää. Oon nyt pääsiäisenkin ollut tosi väsynyt. Se varmaan kyllä osittain johtuu siitä, että on eka sairauslomaviikko ja stressi purkautuu.

Oon myös viime aikoina miettinyt paljon sitä, että onko musta työelämään. Tunnen syyllisyyttä siitä, jos en ole töissä ja töissä tunnen syyllisyyttä siitä, kun en jaksa tehdä asioita samalla tavalla kuin muut. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, kun työ jota teen, ei ole ollenkaan kiinnostavaa ja tuntuu, että se motivaation tunne vielä heikentää entisestään jaksamista, vaikka työ itsessään ei olekaan vaativaa.

Anyways..niin kuin monesti olen todennut, niin tahtoisin olla joko tai...eli kunnolla työelämässä tekemässä työtä, joka edes jollain lailla kiinnostaa (mutta se vaatisi henkistä tasapainoa ja terveyttä) tai sitten pois työelämästä kuntoutustuella tai eläkkeellä tms. niin, ettei tarvisi tuntea syyllisyyttä siitä,  ettei ole työelämässä eikä koko ajan tarvisi jossitella, että kumpaan kategoriaan kuuluu ja että jaksankohan huomenna mennä töihin vai en.

Herran haltuun vaan nää päätökset. Mutta niin..kuinka monta kertaa pitää yrittää työelämää, että todetaan tai totean...too much for me? Harkat on sujunut, mutta silloin on ollut kova lääkitys ja lyhyet päivät eikä vastuuta. Kun vastuut alkaa, lääkkeitä ei ole niin paljon (eli tuntee asioita), niin johan muuttuu vaikeaksi.

Jeps. Tällaista pohdintaa tänään.

Saikulla

No niin..tilanne töissä ja muutenkin kävi niin voimille ottavaksi, että jäin saikulle. En tiedä miten mun käy. Vaikea olla puoliksi työkykyinen, mutta ei ihan ja vaikea kun traumamuistot tunkee joka paikkaan...myös töihin.

Ei muuta tällä kertaa. Muuta ku sitä, että pinna ei oo tänää ollu enää niin kireellä, ku oon saikulla.

Vertailupuuskista

Kyllä sitä osaa nauttia niistä hetkistä, kun on hyvä olla ja tuntuu, että elää omaa elämää eikä vertaile elämäänsä kenenkään toisen elämään. Nyt sen taas tajuaa, kun tänään on ollut sellainen yleinen vertailupäivä ja mielensä pahoittamisen päivä ( taitaa myös alkaa nuo minun kahden viikon PMS:t, joita kauhulla aina odotan).

Mutta on ihanaa, että se vertailu ei ehkä oo enää niin jatkuvaa...tai vaikea sitä on uskaltaa sanoo ääneen tällastakin asiaa, koska pelkää, että kun sanoo sen, niin sitten tulee taas kauheita "vertailuahdistuskohtauksia".

Koska ikää on yli kolmekymmentä niin yleisiä vertailunkohteita on toisten perhe-elämät (itse olen sinkku), toisten parisuhteet (minun ei ole ottanut tän ahdistuksen ja dissosiaatiojuttujen takia onnistuakseen), toisten työura ( minulla ollut todellisia töitä 5 vuoden aikana n. puoli vuotta), toisten raha-asiat (mulla menee hirveesti rahnaa lääkäriin ja terapiaan, ku tahdon yksityisellä ja luotettavilla ihmisillä käydä, enkä pysty tekemään vielä kokopäivätyötä), toisten intohimo työhönsä (mulla varmasti ois intohimoa joihinkin töihin, mutten niitä tällä hetkellä kykenisi tekemään...joten sitten tylsää duunia pakko painaa). Sit kun nää vertailut kasautuu, ni eihän siinä pieni ihminen voi olla muuta kuin nujerrettu. Viime aikoina kyllä mulla on ollut tapana hokea itselle tällaisten ajatusten tullessa, että : Sä olet yhtä hyvä kuin muutkin. En mä tiedä auttaako se, mutta en ainakaan hauku itseäni, mikä pahentaisi oloa entisestään.

Noh...toivottavasti nämä PMS:ät eivät mee pelkästään vertailussa ja kiukku- ja itkupuuskissa, vaan koska joulukin on tulossa, niin voisi olla myös niitä hyviä hetkiä <3

Uniennäkijä - unista ja peloista

Mä nään usein psykologisia unia. Ne ei aina ole kivoja, mutta ne voi paljastaa jotain, mitä en oikein hiffaa ihan hereilläollessa. Oon viikon ajan nähnyt painajaisia. Se alkoi silloin, kun päätin, että jos mua pyydetään, niin pysyn tuossa työpaikassa...eli teen pitkään aikaan pisimpää työsuhdetta..

Unet on ollut joko sellaisia, että en kerkiä ystävieni mukaan johonkin, vaan oon tosi hidas pakkaamaan tai jotain. Tai sitten sellaisia, että oon unohtanut valmistautua kokeisiin ja sitten meen sinne ihan valmistautumatta.

 Noista unista oon ajatellut, että ne voi kuvastaa sellaista pelkoa muutosta ja tulevaa kohtaan, että epäonnistun tai pelkoa siitä, etten selviä elämäntilanteestani tai tulevasta. Ne on tosi ahdistavia unia ja aamulla on paha olo.

Toivottavasti painajaiset loppuisi ja voisin ihan tosielämässä käsitellä asioita.

Joskus toki on ihaniakin psykologisia unia. Sellaisia, että uskallan sanoa vastaan jollekin ihmiselle, joka "kyykyttää" mua tai vaatii multa liikaa. Tai sellaisia, että minulla on vauva (tyttövauva) ja rakastan sitä niin kovasti ( en ole vauvaihminen...luultavasti tuo vauva on minä pienenä).

Samaan aikaan, kun nämä painajaisunet on alkaneet, elämässä on ollut havaittavissa sellaista turvattomuuden tunnetta. Sellaista jatkuvaa olotilaa, että on jonkun kuilun reunalla ja juuri tippumaisillaan siitä. Se on tosi stressaavaa ja tuntuu, että silloin ei voi oikein rentoutua. Siksi yritänkin harjoitella erilaisia rentouttamismenetelmiä...koska ei oo kivaa. Ei tod! Kai nekin kuvastaa pelkoa siitä, ettei selviä jostain (esim. töistä tai surusta) ja on juuri tipahtamaisillaan eli menettämässä kontrollin ja putoamassa "korkeelta".

Tällaista tänään. Toivon sydämestäni, että nuo loppuis ja voisin täysiä keskittyä elämiseen ja olemiseen ja tulevaan jouluun!

Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!