Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.