Viha asioista joiden takia on aikanaan ajautunut kiltteyteen

Sain 5 viikkoa saikkua ja tuntuu helpottavalta. Vaikka en voi iäti paeta tilanteita, joissa vihaisuutta ja ärtymystä ilmenee, niin saan edes hetken hengähtää ja tutustua tähän puoleen itsestäni rauhassa ilman häpeää.

Kun olin lähtenyt lääkäriltä niin, joku osa minussa oli ylpeä. Se oli ylpeä sen vuoksi, että oli pystynyt puolustamaan toista osaani. Se sanoi toiselle osalleni: " Minä pidän sinusta huolta. Minä taistelen puolestasi. Ajan oikeuksiasi."

Puhuin lääkärin kanssa siitä, miksi mun on vaikeata hyväksyä vihan/aggression/ärtymyksen tunteita. Puhuttiin ensin hylkäämisen pelosta. Traumasta, että jos en ole "kiltti", minut hylätään. Juontaa lapsuudestani. Toisena asiana nousi se, että miten se, että olen kasvanut kristillisissä ympyröissä...välillä vähän ahtaissakin, on vaikuttanut asiaan. En kauheasti puhunut tästä, mutta sanoin, että se itse asiassa, nyt kun miettii, se vaikuttaa TODELLA PALJON siihen, että en hyväksy tunteitani. Kristillisissä piireissä ei paljon puhuta epämiellyttävistä tunteista hyväksyttävinä. Olen ollut piireissä, jossa niitä on enemmänkin "ajettu ulos meistä".
Kuka siinä nyt sitten uskaltaa tuntea tunteita tai jos tunteekin, niin kuinka tehdä se ilman häpeää ja itsesyytöksiä?

Kävellessäni kotiin, huomasin kuinka sisälläni kuohahti mieletön viha sitä ajattelua kohtaan, että koko tunteiden kirjoa ei niin vaan ole hyväksytty niissä kristillisissä piireissä, joissa minä olen ollut. Tuli vihan tunne siitä, että kotona ei ole ollut niille tilaa, eikä sitten hengellisessä kodissa eli seurakunnassakaan. Viha kuohahti siitä, että tämä puoli minussa on jäänyt niin tiiviisti piiloon, että vasta nyt 33-vuotiaana alan tuntea noita tunteita. On kuin osa minusta olisi ollut kadonnut. Ja nyt sitten hävettää silti.

Usein lapsuuden olosuhteissa syntynyt liika kiltteys ja kristillinen yhteisö, jossa mielletään tunteet voimakkaasti pahoiksi tai hyviksi ja jossa ei puhuta siitä, että myös epämiellyttävät tunteet ovat normaaleja ja jopa tervettä, eivät ole hyvä yhdistelmä. Näin ei synny terveitä ihmisiä, joilla on terve minuus.

Ugh. Olen puhunut tämän päivän aatoksiani.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(