GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Luottamuksesta ja sen puuttumisesta

Kuntoutustutkimuksen selvitys ei ole vielä tullut. Siitä sitten lisää myöhemmin.

Onhan tää hassua kirjoitella tänne anonyyminä ja kaikille tuntemattomillekin ihmisille, mutta minkäs teet, kun haluat tuoda häiriötä tunnetuksi ja haluat saada ilmaista itseäsi ja olojasi (ei nyt ihan vapaasti, mutta kohtuuvapaasti).

Tänään pillahdin itkuun, kun olin isän kyydissä autossa. Kerroin, kuinka vaikeaa on puhua oloistaan ihmisille...edes omille ystävilleen. Joskus sitä tulee avauduttua, mutta useimmiten se tapahtuu kirjallisesti, niin ettei näe ihmisen naamaa. Oon osannu joskus paremmin. Nyt en jotenkin kehtaa..koska nii..jos sua JOKA PÄIVÄ jossain kohtaa ahdistaa, niin sitä on vaikea selittää ja muutenkin tätä häiriötä.  Jos se on niin arkipäivää sulle. Luottamuspula vaivaa edelleen. Vaikeaa luottaa ihmisiin ja siihen, että he välittävät. Mutta mulla on kohtuu hyvät välit isän kanssa, kun tällaista pystyin puhumaan. Kaikilla ei ole edes sitä. Terapeutti on ehkä tällä hetkellä se kelle puhun eniten (ja niin se kai pitääkin olla). Onneksi saan sitä terapiaa nyt kerran viikossa. Luottamuspulassa kaikkein eniten on kylläkin ihmiset, jotka päättää mun asioista eli esim. Kela ja Kelan tädit ja lääkärit. Näihin instituutioihin on vaikea luottaa, vaikka sieltä on tullut hyviäkin päätöksiä.

Jos luottamus on lapsena pahasti murtunut auktoriteetteihin tai muuten vaan ihmisiin, niin se heijastelee usein pitkään aikuisuuteen. Niin on mun kohdalla. Ei ihme, että ihmissuhteet vähän ontuu eikä parisuhteet ole onnistuneet.



Mut mun piti kirjoittaa tänne jotain positiivista. Hmm...kesän aikana sisustelin omaa kämppää (muutin tähän maaliskuussa), kun en oikein viihtynyt täällä. Nyt tää tuntuu tosi mukavalta ja enemmän omannäköiseltä. Jos en ois saanut yllärirahaa kesällä, nii ois sekin jäänyt tekemättä, vaikka kyllä sitä halvallakin voi sisustaa. Itsekin suurimman osan kaikesta hommannut kirppareilta ja käytettynä. Kirpparit onkin yks mun intohimo :) Jotain mukavaa ja positiivisen yllätyksellistä elämässä :)

Yksinäisyydestä

Kuuluuko teidän muiden häiriöön inhottavia yksinäisyyden tunteita jopa seurassa ja yksinkin, jos viikonloppuna ei ole tekemistä? Riippuuko se siitä oletko parisuhteessa vai et?

 Itse en siis ole parisuhteessa ja tunnen kumpaakin. Joskus olen tuntenut sitä parisuhteessakin. Miten te selviätte niistä päivistä ja hetkistä jos tunne on erittäin vahva? Tänään itse sorruin mässäilyyn..hmm...Yleensä yritän sitä pitää loitolla surffailemalla netissä, katselemalla tv:tä, odottaen seuraavaa päivää jne. jne.
 Ideoita otetaan vastaan selviämiskeinoiksi, mutta kiitos ei huumaavia aineita vastaukseksi !

Mulle voi laitella s-postia.

On se ottanut, mutta vähän antanutkin

Joskus mietin, että traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on sekä antanut että ottanut minulta. Ehkä se on ottanut enemmän..siltä tuntuu nyt, mutta on se antanutkin.

En voinut alle parikymppisenä tietää mikä mua odottaisi ,kun "kasvan isoksi". Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja kaikki siihen kuuluva tuli mulle yllätyksenä..epämiellyttävänä yllätyksenä 21-vuotiaana.
Mulla oli samanlaisia unelmia kuin muillakin ihmisillä, jopa ehkä suurempia kuin joillakin. Mun elämä muuttui täysin. Ja tällä hetkellä en tiedä mitä on realistista odottaa. Mä en tiedä pystynkö mä solmimaan kestävän parisuhteen saatikka olemaan äiti. Ekaan jotenkin vielä voin uskoa ihan pikkusen, mutta tohon vikaan on vaikea uskoa. On niin paljon omia ongelmia itsensä ja jaksamisensa kanssa, että on vaikea kuvitella, että pystyisi huolehtimaan jostakusta, joka on täysin riippuvainen minusta. En välttämättä jaksaisi yövalvomisia ja kaikennäköistä muuta mitä asiaan kuuluu. Nää on asioita, jotka tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tulenko aina olemaan yksin? Ja onko minusta koskaan äidiksi? Tietenkin,kun Jumala-aspekti on olemassa..siis että usko Jumalaan, joka voi tehdä ihmeitä ja muuttaa elämää, niin toki kaikki on mahdollista. Mutta tahdon olla näissä asioissa realistinen...en halua tippua korkealta haaveista. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta edes.

Oon jounut luopumaan paljosta: urasta, tasapainoisesta elämästä, poikaystävästä, virkeästä sosiaalisesta elämästä, tasapainoisesta uskosta Jumalaan, matkustamisesta jne. jne.

No, mitä hyvää häiriöstä on. Oikeastaan ainut hyvä asia, jonka keksin on se, että musta on tullut melko ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, joilla on erilaisia elämäntilanteita ja vaikeuksia. Musta on tullut empaattisempi. Joskus se on kyllä ärsyttävääkin,kun sitten ei ole voimavaroja kuitenkaan auttaa.

Isoista asioista kirjoitin, mutta nyt ne "möröt" on sanottu ääneen. Niin...jäämme seuraamaan elämääni ja katsomaan millaiseksi se muodostuu. Nyt yritän tehdä tämänhetkisestä elämästäni mahdollisimman siedettävää ja hyvää.

Mutta tiiättekö, ei ole helppoa.

Tulevaisuuden pelosta

Joulu meni hyvin. Vaikka pelkäsin, että viime vuosi tulee mieleen (kun seurustelin). Tuntui, että nukuin takaisin sen määrän mitä olin kiireiltäni jättänyt väliin joulukuussa. Oli mukava olla koolla perheenä ja pelailla ja kattoa yhdessä elokuvia.

Mutta entä kun läksin vanhemmiltani omaan kotiini? Niin..mulle nää "eroahdistukset" on totisinta totta. Yhtäkkiä olin ihan tosi peloissani. Oli kivaa päästä omaan kotiin ja halusinkin sitä jo, mutta alkoi pelottamaan tulevaisuus ja kaikki mahdollinen; kontrollinmenetyspelko ja hulluksitulemisen pelko.

Ihan kiva oli sit oleilla omassa kämpässä ilta. Not. Pakenin pelkoja tv-sarjoihin. Oli ihan pakko päästä pois päänsä sisältä. Joskus kanssauskovien on vaikea ymmärtää näitä pelkoja, jotka kumpuaa ehkä siitä, kun olin 5-vuotias ja mut jätettiin sairaalaan. Eihän uskovaiset pelkää. Se jolla on pelkoa ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa = Jumalassa, mulle ladellaan.

Pelko tuli myös siitä miten pärjään töissä, kun työtunteja kasvatetaan ja jos vaan oon liian herkkä tälle maailmalle ja mun maailma romahtaa (taas) ja joudun saikulle enkä pysty maksaan laskuja, kun tulot tippuu ja tekeen mitään normaalia, johon nyt oon tottunut.

Yksi kirja mitä luin kanssa laukaisi noita tulevaisuuden pelkoja. Siinä nainen, jonka suvussa oli mielenterveysongelmia päätti olla kaikesta ahdistuksesta huolimatta parisuhteessa ja tehdä lapsen. Ehkä tää lapsijuttu oli hänelle se suurin homma. Niin, mitäs siinä kävikään, tämä nainen ei sitten pystynytkään hoitamaan lasta, vaan mieli alkoi murtua. Tää on mun suurin pelko, siis jos itse tekisin lapsen...että en pystyisikään hoitamaan häntä tai tulisin hulluksi. Tietysti tästä kirjasta tuli itelle kaikki tulevaisuuden pelot -> miltä mun elämä näyttää silloin, kun toiset on naimisissa ja niillä on lapsia? Kun mä en ahdistuksen takia oo pystyny ehkä luomaan parisuhdetta tai "jatkamaan sukua". Mä en halua myöskään toiselle ihmiselle huonoa elämää, joten niin...en tiedä onko musta avioliittoon tai perheeseen...no anyway...näitä huonommuuden tunteita ja pelkoja alkoi sitten kertyä...ja päätin illalla, kun en saanut unta, että en ainakaan tyrkytä itseäni kellekään..jos joku mut haluaa, niin sitten haluaa ja kerron kaiken.

Huh.. tällasta settiä. Mitä opimme? Ei kannata lukea tollasia kirjoja ja pitää muistaa varautua noihin eroahdistuksiin ( en aina muista, että mulla niitä on). Lisäksi ennen nukkumista ajattelin, että...koska mulla on kaikennäköistä ja silti olen arvokas, niin en halua tuomita ketään ihmistä tietämättä koko hänen tarinaansa ja että ihan jokaisessa ihmisessä on jotain arvokasta. Jumalan luoma elämä on arvokas!

Välillä menee sen verran hyvin tai kiireisesti tai niin, että ei mikään laukaise pelkoja -> että ei muista mun taipumusta näihin ja ongelmien määrän suuruutta. Sit kun ne puskee esiin, niin on musertua alle.

Vertailupuuskista

Kyllä sitä osaa nauttia niistä hetkistä, kun on hyvä olla ja tuntuu, että elää omaa elämää eikä vertaile elämäänsä kenenkään toisen elämään. Nyt sen taas tajuaa, kun tänään on ollut sellainen yleinen vertailupäivä ja mielensä pahoittamisen päivä ( taitaa myös alkaa nuo minun kahden viikon PMS:t, joita kauhulla aina odotan).

Mutta on ihanaa, että se vertailu ei ehkä oo enää niin jatkuvaa...tai vaikea sitä on uskaltaa sanoo ääneen tällastakin asiaa, koska pelkää, että kun sanoo sen, niin sitten tulee taas kauheita "vertailuahdistuskohtauksia".

Koska ikää on yli kolmekymmentä niin yleisiä vertailunkohteita on toisten perhe-elämät (itse olen sinkku), toisten parisuhteet (minun ei ole ottanut tän ahdistuksen ja dissosiaatiojuttujen takia onnistuakseen), toisten työura ( minulla ollut todellisia töitä 5 vuoden aikana n. puoli vuotta), toisten raha-asiat (mulla menee hirveesti rahnaa lääkäriin ja terapiaan, ku tahdon yksityisellä ja luotettavilla ihmisillä käydä, enkä pysty tekemään vielä kokopäivätyötä), toisten intohimo työhönsä (mulla varmasti ois intohimoa joihinkin töihin, mutten niitä tällä hetkellä kykenisi tekemään...joten sitten tylsää duunia pakko painaa). Sit kun nää vertailut kasautuu, ni eihän siinä pieni ihminen voi olla muuta kuin nujerrettu. Viime aikoina kyllä mulla on ollut tapana hokea itselle tällaisten ajatusten tullessa, että : Sä olet yhtä hyvä kuin muutkin. En mä tiedä auttaako se, mutta en ainakaan hauku itseäni, mikä pahentaisi oloa entisestään.

Noh...toivottavasti nämä PMS:ät eivät mee pelkästään vertailussa ja kiukku- ja itkupuuskissa, vaan koska joulukin on tulossa, niin voisi olla myös niitä hyviä hetkiä <3