Viuh - sinne lähti vammaistukihakemus

Sinne lähti vammaistukihakemus. Toivottavasti sen lukisi lääkäri, joka tietää vähän enemmän psyykkisistä häiriöistä. Lääkäri sanoi, että joskus ei auta lausunnoissa "enkelienkään kieli". Ja joskus taas on läpihuutojuttu. Viime kerralla en saanut. Tämä helpottaisi taloudellista taakkaa huomattavasti. 

Mua pelottaa, etten saa sitä. Mä tarvisin nyt epätoivoisesti terapiaa, mutta tässäkin kuussa oon taloudellisista syistä käyny vaan kerran. Ei se mitään terapiaa oo...kerta kuussa!

Ihan rehellisesti, mua pelottaa, jos sieltä tulee päätös EI jo toisen kerran. Traumaperäisen dissosiaation hoitomuoto on pitkä terapia, niin oon sitten ihan keskenäni asian kanssa. Mä pelkään millainen tunne mulle tulisi, jos tulisi ei vastaus. Pelkään mitä tekisin tai kuinka syviin vesiin menisin. Tälläkin hetkellä uin aika syvissä vesissä. Oon melko aloitekyvytön ja masentunut sekä ahdistunut. En saa oikein mistään kiinni ja tuntuu vaan tosi sekavalta, kun elämässä ei oo kiinnekohtia (ku on vielä saikullakin). Ja ei uskalla yksin mennä salille tai käveleen tms..kun pelkää tunteita ja kontrollinmenettämisen pelkoa. Sitten olla möllötän ja pelkään vaan täällä kotona....

Onko elämällä?

Runomuotoon on helppo pukea ajatuksiaan:

Onko elämällä enää annettavaa?

Onko tiedossa yhtään parempaa?

Pelko mua kiinni ajaa,

kun niin monet toiveet romahtaa.

Paljon menettänyt oon,

siks ehkä oonkin jäänyt surutaloon.

Jumala, onko elämällä mulle annettavaa?

Vieläkö mut nostetaan iloon?

Tällasta tänään.

Ota minut vastaan, vaikka olisin..

Inspiraatio iski taas ennen nukkumaanmenoa. Silloin pitää avata kone ja kirjoittaa omia tuntemuksiaan ylös.
Nyt on niin, että tässä parin vuoden sisällä oon pettynyt ihmisiin (ehkä siksi, että mulla on ollut jotenkin idealisoitu kuva ihmisistä. Ja sitten, kun ihmiset onkin vain ihmisiä, niin oon turhautunut). Kun ihmiset eivät vastaakaan mun sanottuihin tai hiljaisiin toiveisiin. Samaten ystävät on varmaan pettyneet siihen, että vaikka kuinka yrittävät olla parhaansa mukaan mun tukena ja ystävinä, ei edistystä tapahdu. Hekin kohtaavat oman inhimillisyytensä. Niin..olen kokenut inhimillisyyden monissa eri muodoissa. Ja varsinkin omani...se oisi ihan oma stoori kerrottavakseen..mutta..tässä ehkä sitä epärealistista tai sitten realistista toivetta (itseäni ja toisia kohtaan), joka kumpuaa syvästä sisimmästä:

Ota minut vastaan, vaikka olisin surusta särkynyt,
tulisin mustaa vittaa kantaen surusävelet suussa soiden.

Ota minut vastaan, vaikka vihaisin maailmaa,
kiroaisin, sylkisin ja polkisin jalkaa sitä maata vasten, joka mua kantaa.

Ota minut vastaan, vaikka en näkisi mitään,
olisin turta ja mykkä ja musta ei sais selvää.

Ota minut vastaan, ole kiltti, ota minut vastaan.
Vaikka en sulle mitään antaa silloin voisi.
Ota minut vastaan ja vain ole siinä. Jos pystyt.

Laiskuus vai voimavarojen vähyys?

Mä oon etenkin viimeiset kuusi vuotta pohtinut sitä oonko vaan laiska vai enkö vaan yksinkertaisesti jaksa yhtä paljon kuin muut? Nyt viime aikoina oon kallistunut sille suunnalle, että ehkä mun voimavarat on vähäisemmät kuin "normi-ihmisen".. Silti joka ainut päivä, kun alkaa väsyttää...sätin itseäni..ihan kun mulla ei olisi lupa siihen..varsinkin jos päivällä väsyttää. Oon nyt pääsiäisenkin ollut tosi väsynyt. Se varmaan kyllä osittain johtuu siitä, että on eka sairauslomaviikko ja stressi purkautuu.

Oon myös viime aikoina miettinyt paljon sitä, että onko musta työelämään. Tunnen syyllisyyttä siitä, jos en ole töissä ja töissä tunnen syyllisyyttä siitä, kun en jaksa tehdä asioita samalla tavalla kuin muut. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, kun työ jota teen, ei ole ollenkaan kiinnostavaa ja tuntuu, että se motivaation tunne vielä heikentää entisestään jaksamista, vaikka työ itsessään ei olekaan vaativaa.

Anyways..niin kuin monesti olen todennut, niin tahtoisin olla joko tai...eli kunnolla työelämässä tekemässä työtä, joka edes jollain lailla kiinnostaa (mutta se vaatisi henkistä tasapainoa ja terveyttä) tai sitten pois työelämästä kuntoutustuella tai eläkkeellä tms. niin, ettei tarvisi tuntea syyllisyyttä siitä,  ettei ole työelämässä eikä koko ajan tarvisi jossitella, että kumpaan kategoriaan kuuluu ja että jaksankohan huomenna mennä töihin vai en.

Herran haltuun vaan nää päätökset. Mutta niin..kuinka monta kertaa pitää yrittää työelämää, että todetaan tai totean...too much for me? Harkat on sujunut, mutta silloin on ollut kova lääkitys ja lyhyet päivät eikä vastuuta. Kun vastuut alkaa, lääkkeitä ei ole niin paljon (eli tuntee asioita), niin johan muuttuu vaikeaksi.

Jeps. Tällaista pohdintaa tänään.

Mitä sinulta toivoisin?

En tiedä kelle tämä teksti/runo on osoitettu.

"Mitä sinulta toivoisin?
Kykyä ottaa tunteeni vastaan.
Nähdä suruni, huomata pelkoni.
Olla siinä vaikka ihan hiljaa, mutta läsnä.
Pitää sylissä.

Mitä sinulta toivoisin?
Kykyä kestää vihani.
Olla siinä kuin seinämä
kun puin pieniä nyrkkejäni rintaasi vasten.
Ja sitten sulkea minut syliisi
ja rauhoittaa.

Mitä sinulta toivoisin?
Toivoisin, että voisit kestää pienen ihmisenalun
olemassaolon kaikkine tunteinensa. Myös niine tunteinensa, jotka
eivät sinua miellytä.Ottaisit kaiken vastaan kuin aikuinen. etkä
heittäytyisi itse lapseksi.

Toivoisin sinusta niin paljon turvallista aikuista."

Näin jälkeenpäin miettiessä tuon kirjoitti mun lapsiosa tai minä pienenä
vanhemmalleen. Silloin kun olin fyysisesti pienempi lapsi, minulla ei ollut sanoja. Nyt on. Myöhäisiähän nämä toiveet on, mutta sain ne nyt kirjoitettua ja kirjoitin jostain syystä preesensissä. Ehkä opin olemaan itse itselleni tuo puuttuva vanhempi...joskus.

Nyyh..

Viha asioista joiden takia on aikanaan ajautunut kiltteyteen

Sain 5 viikkoa saikkua ja tuntuu helpottavalta. Vaikka en voi iäti paeta tilanteita, joissa vihaisuutta ja ärtymystä ilmenee, niin saan edes hetken hengähtää ja tutustua tähän puoleen itsestäni rauhassa ilman häpeää.

Kun olin lähtenyt lääkäriltä niin, joku osa minussa oli ylpeä. Se oli ylpeä sen vuoksi, että oli pystynyt puolustamaan toista osaani. Se sanoi toiselle osalleni: " Minä pidän sinusta huolta. Minä taistelen puolestasi. Ajan oikeuksiasi."

Puhuin lääkärin kanssa siitä, miksi mun on vaikeata hyväksyä vihan/aggression/ärtymyksen tunteita. Puhuttiin ensin hylkäämisen pelosta. Traumasta, että jos en ole "kiltti", minut hylätään. Juontaa lapsuudestani. Toisena asiana nousi se, että miten se, että olen kasvanut kristillisissä ympyröissä...välillä vähän ahtaissakin, on vaikuttanut asiaan. En kauheasti puhunut tästä, mutta sanoin, että se itse asiassa, nyt kun miettii, se vaikuttaa TODELLA PALJON siihen, että en hyväksy tunteitani. Kristillisissä piireissä ei paljon puhuta epämiellyttävistä tunteista hyväksyttävinä. Olen ollut piireissä, jossa niitä on enemmänkin "ajettu ulos meistä".
Kuka siinä nyt sitten uskaltaa tuntea tunteita tai jos tunteekin, niin kuinka tehdä se ilman häpeää ja itsesyytöksiä?

Kävellessäni kotiin, huomasin kuinka sisälläni kuohahti mieletön viha sitä ajattelua kohtaan, että koko tunteiden kirjoa ei niin vaan ole hyväksytty niissä kristillisissä piireissä, joissa minä olen ollut. Tuli vihan tunne siitä, että kotona ei ole ollut niille tilaa, eikä sitten hengellisessä kodissa eli seurakunnassakaan. Viha kuohahti siitä, että tämä puoli minussa on jäänyt niin tiiviisti piiloon, että vasta nyt 33-vuotiaana alan tuntea noita tunteita. On kuin osa minusta olisi ollut kadonnut. Ja nyt sitten hävettää silti.

Usein lapsuuden olosuhteissa syntynyt liika kiltteys ja kristillinen yhteisö, jossa mielletään tunteet voimakkaasti pahoiksi tai hyviksi ja jossa ei puhuta siitä, että myös epämiellyttävät tunteet ovat normaaleja ja jopa tervettä, eivät ole hyvä yhdistelmä. Näin ei synny terveitä ihmisiä, joilla on terve minuus.

Ugh. Olen puhunut tämän päivän aatoksiani.

Olisikohan tämä viha kuitenkin surua?

Googlailin tuossa sanoilla: viha, katkeruus, suru. Mietin, että onko niillä yhtymäkohtia. Mun terapeutti aina sanoo, että mä suren..että vihaisuus on surun yksi vaihe. Suren sitä, että miks just mun kohdalle on käynyt tämä dissosiaatiohäiriö, joka niin paljon vaikeuttaa mun elämää. Löysin blogin, jossa joku suree ilmeisesti lapsettomuutta. Mutta itku tuli silmään, kun luin hänen tunteitaan. Niin samaistuin niihin. Ja koin myös helpotusta. Jos tämä onkin ihan oikeasti surua.  Ihan kuin itse olisin kirjoittanut saman tekstin (paitsi, että mulla ei ole puolisoa). Ja, että niillä, joilla on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on yleensä vaikeuksia myös suremisessa. Tässä se blogiteksti on:

Surun vaiheet: viha

Viha. Olla vihainen.

Aiemmin olen surutyössä jumiutunut tähän vaiheeseen ja nyt olen jollain tapaa jämähtänyt taas. Viha ja vihaisuus alkavat jo lientyä, mutta ne ovat edelleen olemassa. Vaikka viha on negatiivinen tunne, se on silti voimakas tunne, joka pitää pystyssä.

Olen vihainen, kun joku yrittää lohduttaa minua. Sanat eivät koskaan ole oikeat. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. En tiedä onko se totta vai ei. Edes mieheni, vaikka hän onkin ollut paras tuki. Kuvittelen, että suruani väheksytään, että minua kielletään suremasta. Vai onko se todella kuvitelmaa?

Olen vihainen, kun minua ei yritetä lohduttaa. Ristiriitaista? Ehkäpä. En osaa ottaa asiaa kenenkään kanssa puheeksi, sillä olen niin rikki, etten tiedä enää, mikä on oikein ja mikä ei. Tiedän ylireagoivani monessa kohtaa, mutta en osaa erottaa, missä kohdalla se olisi paikallaan. Tiedän olevani pettynyt lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta en pysty sanomaan, miten heidän olisi pitänyt toimia. En olisi sallinut heidän toimia toisin. Olen vihaisesti sähisten ajanut ihmiset pois. Iltaisin itken yksinäisyyttäni. Ristiriidat repivät sieluni riekaleiksi. Pelkään, että kun jonain päivänä herään tästä sumusta, huomaan ihmisten kaikonneen ympäriltäni.

Vihaan tätä kriisiä, joka tiellemme on sattunut. Vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi vahva nousemaan sen yläpuolelle.

Olen vihainen elämälle. Pettynyt.

Olen vihainen, jos minua kielletään suremasta. Surutyö on ennestään tuttua ja tiedän oman tapani selviytyä. Suru pitää tuntea, perimmäisellä pohjalla pitää käydä. Vain sen jälkeen voin nousta. En pysty kieltämään surua ja kääntämään ajatuksia pois. Enkä usko, että se on terve tapa tehdä surutyötä. Eivätkö ne tunteet jää silloin käsittelemättä? Suru ottaa aikansa, mutta muistan senkin, että joskus se hellittää otteensa. Lopulta, vääjäämättä, niin käy.

Ja täällä on blogi:

PMS, ahdistuneisuus ja traumaperäinen dissosiaatiohäiriö

Voi tätä ennen kuukautisia olevaa viikkoa. Nämä viikot on ihan kauheita. Ihan hirveitä! On kehollisesti aivan karmea olo, mutta ehkä vielä pahempaa on henkinen olo. Oon tosi ärsyyntynyt ja vihainen sekä herkkähipiäinen. Loukkaan ihmisiä. Kärsivällisyys on nollassa. En tajua miten kaikki vaan pursuaakin mun suusta niin ulos. Ehkä se on sitä agressiota, jota oon pari vuosikymmentä pidätellyt tai sit mun hermot on ihan riekailena lääkkeiden pitkästä käytöstä tms. Mutta pelkään olla itseni ja toisten seurassa näinä viikkoina. Tietäisittepä millainen olin vielä 6 vuotta sitten. Aika kiltti ja ihana ihminen!

Sit ku on tarpeeksi paha olo ja on aiheuttanut toisille ja itselle tarpeeksi kärsimystä, niin helposti ottaa sen tarvittaessa pillerin..että kestää. Tiedän, ettei se ole paras ratkaisu. Tänäänkin otin sen töitten loppupuolella ja sitten kun pääsin kotiin olin ihan kaputt. Suoraan nukkumaan. Oon tosi herkkä noille tarvittaessa otettaville ahdistuneisuuslääkkeille ja en pysy oikein millään lääkkeellä hereillä, joka ei ole rauhoittava lääke vaan joku muu. Tässä se ilta sitten meneekin..heräillessä. Parempi ehkä sekin, kun loukata jotakuta. Näin kristittynä naisena se tuntuu erittäin sopimattomalta ja pahalta.

Kirjottakaa toki s-postiin, jos kellään on samanlaisia kokemuksia. Ja sorry, jos toista samoja asioita...kerron vaan elämästäni ja joskus se on vaa "samanlaista".

Onko kaikki kiinni asenteesta? Onko onni pelkkä valinta?

Törmäsin Mielenterveyden keskusliiton facebook-sivujen kautta tällaiseen Väestöliiton blogiartikkeliin. Hyvää pohdintaa:

Minulla on asenneongelma

Asenteestahan kaikki on tunnetusti kiinni. Tulee eteen masennus, syöpä, onnettomuus, työttömyys, keskosvauva, raiskaus, rahattomuus tai avioero – asenne se ratkaisee. Pahankin päivän voi kääntää kullaksi, kun illalla juo lasin kuohuvaa ja katselee avoimin mielin kohti päivää nousevaa. Muistaa kiinnittää huomion kadun aurinkoiseen laitaan ja kokea roppakaupalla kiitollisuutta. Silloin eivät kovemmatkaan haasteet pääse niskalenkkiin.

Jokainen on oman onnensa seppä!

Mutta minulla on asenneongelma. En usko onnen ankaraan asennepuheeseen. En etenkään silloin, kun se on yritys paikata jättimäisiä avohaavoja pikkulaastarein keinoin. Asennepuhe on pahimmillaan kevyt ja ymmärtämätön, inhimillisyyttä pilkkaava ratkaisu. Se jättää yksinäisen yhä yksinäisemmäksi. Se tuottaa tuplatuskaa, kun jo olemassa olevan tuskan lisäksi ei koe pystyvänsä edes asennetalkoisiin mielensä oikaisemiseksi.

Onko onni pelkkä valinta? Ja voiko aito, inhimillinen elämä edes olla vain onnea?

Myönteisyydestä ja kiitollisuudesta on tunnetusti apua arkisissa ongelmissa ja mielialan tavallisissa möyrinnöissä. Sen sijaan vaikeiden elämänkriisien, alkoholismin, uskottomuuden tai vakavan sairauden äärellä pelkkä asenne ei ratkaise. Sitä ennen ovat ratkaisseet jo monet muut asiat.

Pahimmillaan asennepuhe on ankaraa syyllistämistä ja kapeaa katsontaa, jossa ei ymmärretä ihmiseloa moniulotteisesti. Lähtökohtamme eivät ole tasavertaiset. Elämänkortit eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Yksi kasvaa pullon varjossa, toinen lyövän käden uhassa, kolmas vailla ymmärtävää aikuista, neljäs sairaana syntyneenä. Myös synnynnäinen temperamentti vaikuttaa: toinen kestää luonteensa avuin enemmän, toisen ollessa haavoittuvampi. Kun on saanut vahvat eväät lapsuudessaan, muodostaa myös aikuisuudessa tasapainoisempia ihmissuhteita, saa enemmän apua ja osaa ilmaista itseään sosiaalisesti tarkoituksenmukaisemmin. Tämä kaikki auttaa pärjäämään ja ylläpitämään luottamuksellisempaa asennetta itseen, toisiin ja elämään ylipäätään.

Ajassamme on asenneongelma. Se juhlii kovuutta, täydellisyyttä, huippuonnellisuutta ja armotonta puskemista. Ne, jotka huutavat kovimmin ja tahkovat huimimmin, ovat nyt ihailtuja supervoittajia. Haavoittuvuus ja inhimillisyys ovat jääneet huippujen ankarien asenteiden alle. Moni jää vaille ymmärtävää asennetta, ilman oikeutta tavallisuuteen, armollisuuteen ja jaettuun tuskaan. Moni jää näkymättömäksi, koska asenne ei ole kohdallaan, eikä onnea osattu rakentaa omin avuin.

Minulla on siis asenneongelma. En usko aukottomasti oman onnen seppyyteen. Elämä ei ole onnikilpailu tai voittokulkutykitys. Aikuisilla on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, mutta taidot siihen kehittyvät ihmiselon matkalla ja ovat siten myös historiansa tuote. Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin.

Oman onnen sepälläkin on sepän työkalut. Ihmisyydessä onnen työkalut ovat toiset ihmiset ja turvalliset ihmissuhteet. Myötätunto, itse itselle ja toinen toiselle annettuna sekä yhdessä jaettuna, on voimakkain työkalu onneaan etsivälle.

Asennettaan voi tarkistaa myös hän, jolta herkkyys ja inhimillisyys ovat jääneet huippuihmisyyden ja menestyksen tahkonnan kärkeviin jalkoihin. Vaihtoehdoksi ehdotan myötätuntoista asennetta niin omiin kuin toisten murheisiin ja onnellisuuksiin.

Onnellisuus on koko kylän asia, ei vain yhden yksinäisen sepän.

posted by Maaret Kallio

Mun mielestä kaikkien, jotka kritisoi liian keveästi ihmistä, joka on kokenut raskaita asioita, tulisi lukea tämä! Löytyy täältä: