Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Muuri joka kestää kaiken?

Tänään vietän piiiiitkästä aikaa päivää (eli vuosi sitten viimeksi), jolloin haluan keskittyä mun jumalasuhteeseen. Mä tiedän, että kun Jumala puhuu, niin voi tapahtua paranemista.

Mietin tänään, että olen halunnut pitkään jotakuta, joka pystyisi ottamaan mun kaikki osani vastaan ja tunteeni vastaan. Ihmisistä en ole sellaista löytänyt. Kuinka voinkaan? Kukaan ihminen ei voi olla täydellinen ja ehkä oma luottamukseni ihmisten kykyyn myös horjuu.

Tänään kun rukoilin, niin taas kerran koin, että mun Luoja, Jumala voi ottaa kaiken vastaan. Häntä kutsutaan Raamatussa kallioksi, linnaksi ja suojamuuriksi. Eikö juuri tällaista vahvutta vasten voi tuoda kaikki tunteensa turvallisesti esiin. Eikö juuri tällainen muuri kestäisi sitä teini-ikäisen osani kapinaa ja epäilyksiä? Kyllä! 

Jumala tietää mut millainen oon ollut syntymästäni lähtien ja mitä on ollut matkan varrella. Siksi hän ymmärtää mun epämääräisiä reaktioita, joita ite en ymmärrä, joita muut ei ymmärrä. Joita terapeutti voi yrittää jollain tavalla ymmärtää. Mutta Hän ymmärtää täysin. Mun Muuri joka kestää kaiken! 

Voi, haluaisin opetella luottamaan tähän Muuriin!    

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.

On minussa toinenkin puoli...

Kirjoitan myös blogia, jossa kerron mun inspiraatioista, innostuksista ja pohdin mua kiinnostavia asioita. En viitti sekoittaa sitä tähän blogiin, koska mulle on tärkeää, että tämä on anonyymi.

Millainen on sitten tämän mun "angstisen puolen (josta tänne kirjoitan) toinen puoli?
Se on mm. luova, helposti innostuva, syvällinen, herkkä ja empaattinen. Haluaisin nämä kaksi puolta sellaseen balanssiin, niin sitten tulisi jo aika hyvä. Mä en tykkää siitä, että musta nähdään vain toinen näistä puolista. Se luo tosi yksipuolista kuvaa musta. Siks on harmi, etten voi jakaa sitä toista blogia teidän kanssa, mutta ehkä mun ois syytä myös välillä tuoda sitä toista puolta täälläkin esiin, ettei jäisi kauhean yksipuoliseksi.

Niin...dissosiaatiossahan on kanssa puolista kyse. Ihmisen eri puolet tai persoonan osat tai elämänhistorian palaset eivät ole yhdistyneet, vaan "leijailevat" jossain erillään. Tällaisen ihmisen kohdatessaan saattaa tuntua tosi hämmentävältä. Varmasti minäkin olen hämmentänyt monia ihmisiä..jopa ystäviä ja poikaystäviäkin. No can do..yhdistymistä/integraatiota odotellessa..

Tässä on myös itse opettelemassa ymmärtämään muita "kaksipuoleisia ihmisiä..tai kolmipuoleisia.."...tai ylipäätään ihmisiä. Kaikillahan meillä on monia eri puolia..kaikki ei todellakaan ole mustavalkoista.