Vammaistuesta, uskosta ja vähä taivaastakin ;)

Sain vammaistukipäätöksen. Se tippui perustukeen eli nyt pystyn käymään vain 2 kertaa kuussa terapiassa, koska en niitä kahta muuta kertaa voi kustantaa itse talouden ollessa todella tiukoilla.

Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.

Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.

Yllättävä kanssakärsijä..

Varoitus, tämä teksti sisältää kristillistä sisältöä ;)

Oon lukenut  Timothy Kellerin kirjaa Mihin Jumalaa tarvitaan? Se on tosi hyvä pohdiskelua herättävä teos. Tartuin kirjaan, koska myönnän, itsellä on ollut välillä vaikeaa uskoa Jumalaan kaiken kärsimäni keskellä. Mutta aina olen palannut siihen, että kyllä..Häneen ja Hänen rakkauteensa minä uskon.

Yksi pointti kirjan alussa kuitenkin sai mun sydämen ihan sulamaan:

"Jos uskomme kristinuskon opetukseen, että Jeesus on Jumala ja että hän meni ristille, saamme syvää lohtua ja voimaa kohdata maanpäällisen elämän julmat tosiasiat. Voimme tietää, että Jumala todellakin on IMMANUEL - Jumala meidän kanssamme - jopa pahimmissa kärsimyksissä.  Jeesus koki sijaiskärsijänä sen loputtoman eron Jumalasta, jonka ihmissuku on ansainnut. Jeesus oli saanut Isän ääretöntä rakkautta kautta koko ikuisuuden. Jeesuksen kärsimyksen on täytynyt olla sietämätöntä. Hänet leikattiin irti Isästä. Hylkäämistä koskeva huuto ristillä - Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit? on syvästi suhteeseen liittyvä ilmaus. Huudossa on säälimätöntä aitoutta. Maailmanuskonnoista ainoana kristinusko julistaa, että Jumala tuli ihmiseksi ainoastaan ja täydesti Jeesuksessa Kristuksessa ja tuntee siksi omakohtaisesti epätoivon, torjutuksi tulemisen, yksinäisyysen, köyhyyden, menetyksen, kidutuksen ja vankeuden. "

Ristillä hän meni edemmäs pahintakin inhimillistä kärsimystä ja koko kosmista torjutuksi tulemista ja tuskaa, jotka ylittävät meidän kokemamme yhtä ehdottomasti kuin hänen tietonsa ja voimansa ylittävät meidän tietomme ja voimamme. Kuollessaan Jumala kärsii rakkaudessa ja samastuu siten ihmisten ja Jumalan hylkäämiin. Miksi hän tekee niin? Raamattu sanoo, että Jeesus tuli pelastustehtävään luomakunnan tähden. Hänen oli maksettava synneistämme, jotta hän eräänä päivänä voi lopettaa pahuuden ja kärsimyksen lopettamatta meitä."

Niin..ja siis Jeesushan nousi ylös kuolleista, eikä jäänyt sinne ristille. Toivoa!

"Miksi Jumala sallii kärsimyksen?" "Miksi hän sallii pahuuden jatkua?". Jos katsomme Jeesuksen ristiä, emme vieläkään tiedä mikä vastaus on. Nyt tiedämme kuitenkin, mikä vastaus ei ole. Se ei voi olla, ettei hän rakasta meitä. Se ei voi olla, ettei hän ole välinpitämätön tai vapaa meidän tilastamme."

Taidan rakastaa tätä Jumalaa....

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!