Väsyykö läheiset - loppuuko myötätunto?

Tulipa vaan mieleen sellainen, että musta ei aina varmaan näe, että mulla on vaikeaa. Juttelin siitä tänään terapiassa. Saatan puhua asioistani tosi silleen kliinisesti (ilman tunteita), joten monet varmaan olettaa, että oon ihan fine. Ja siksi en ehkä saa sellasta tiettyä tukea tai myötätuntoa mitä tarvisin. Osaan kirjoittaa, mutta se on eri asia kuin se, jos puhuis tunteella asioistaan. Mä en esimerkiksi kovin usein itke, kun puhun asioistani. Tänään terapiassa itkin pitkästä aikaa puhuessani asioistani. Muth....itkulla sais myötätuntoa. Kai.

Toinen juttu on se, että kun on vuosia ollut vaikeaa, niin koska ihmisillä (ystävillä ja läheisillä) tulee se piste, ettei enää edes pysty tuntemaan myötuntoa, että enemmänkin vaan ärsyttää, kun se toinen vaan jankuttaa AINA.

Nii..tällasta tänä iltana.

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Myötätuntoa itselle

Myötätuntoa itseään kohtaan...sitä tarvii jokainen mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva. Myös traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä kärsivä.