Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.