Kuntoutustutkimukset tulokset on täällä

Tutkimustulokset on täällä. Ei niissä ollu mitään erityistä: muistissa eikä "lahjoissa" ole mitään vikaa. Lievää oli masennus ja toimintakyky hieman madaltunut. Vähän oli vaikea tehdä noita masennus- ja toimintakykytestejä, koska oli ollu saikulla, eikä ollut tarvinnu pinnistää ja oli kesä ja kesällä meni kivasti.

Mutta mutta...edelleen virallisena lääkärin diagnoosina on määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö (joissa on dissosiatiivisia oireita) ja paniikkihäiriö. Saikkua sain joulukuun loppuun. Tänään kävin ammatillisen kuntoutuskurssin haastattelussa. Jos Kela valitsee minut, niin se alkais sitten joko marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Siihen asti pitää vaan keksiä jotain omaa tekemistä sitten.

Ois muuten kiva kuulla, miten dissosiaatiohäiriö on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin...tai siis traumat ylipäätään? Itellä on omat haasteensa ja vain harvan kanssa pystyy ihan aidosti oleen oma itsensä. Suhteet, jotka ois ns. tasavertaisia on vaikeita. Nykyään saatan usein alkaa kuuntelijan osaan ja kääntää huomion pois mun asioista, kun pelkään, ettei kukaan halua kuulla. Ennen se on varmaan ollu toisinpäin...ja joskus tasavertaisesti.  Mut joku on ehkä rikkonu luottamuksen toisiin ihmisiin. Toki on ystäviä, joiden kanssa voi olla tasavertaisesti.

Myös jotkut kaverit painaa mussa tietämättään sellasta "traumanappulaa", että on vaikea olla heidän kanssaan.

Saa lähettää s-postia ja kertoilla kuulumisia :)

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!