Pakko kirjoittaa, vaikka pitäiskin jo nukkua

Onko teistä kellään ollut sellaista ongelmaa kuin vierastaminen? Mä oon huomannut, että alkuun voin vierastaa mun ystäviä, jos en oo nähny heitä pitkään aikaan. Silloin, kun seurustelin, niin vierastin joka kerta poikaystävääni, kun näin hänet ja olin ihan "jäässä", jonka hänkin tietenkin huomasi. Kysyin joskus siellä traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä lääkäriltä, että onko mahdollista, että tuo liittyy traumaperäiseen dissosiaatioon. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se voi liittyä. Mutta se on todella ärsyttävää. Poikaystäväkin oli joka kerta kuin uusi ihminen.

Oispa se kiva, kun joku elämänalue olis sellanen tosi ns. terve, kun tuntuu välillä, että tää dissosiaatio ulottuu ihan joka puolelle.

Joskus myös kavereitten ja ystävien kanssa olo tuntuu vaikealta. Mä en tiedä onko se sitä, että mun osilla on silloin sekasortoinen olo: lapsiosani ei tiedä onko toinen turvallinen vai ei...voiko luottaa ja aikuisosani haluaisi olla tietysti aikuinen ja läsnä. Muitakin osia voi olla liikenteessä. Kovasti aina odotan ystävien näkemistä, mutta alku voi olla hankalaa vierastamisen takia ja muutenkin saattaa olla hankalaa noitten osien takia. Sitten tulee niin paska olo, kun tuntee niin outoja tunteita, eikä pysty nauttiin ja oleen kunnolla läsnä välttämättä kuin hetkittäin. Miellyttämisen tarve on myöskin kova ja jos on vaikka 4 ihmistä niin hätäännyn, että ketä mä nyt miellytän ja miten. Kun en oikein tiedä niin mulle voi tulla myös sellanen ärsyyntynyt olo, kun sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja on sekasortoinen olo.

Voi että, toivon, etten menetä mun ystäviä omien tunteiden tai oudon käytöksen takia, koska en voi sille mitään. Hetkellisesti voi tulla tollasten tapaamisten jälkeen niin paska ja paha ihminen -fiilis, että mietin, että musta ei varmaan oo mihinkään ihmissuhteisiin ja hetkellisesti voi myös käydä itsetuhoinen ajatus päässä, kun se tuntuu niin pahalle, että ei voi olla ihmisten kanssa ihan normaalisti :( :( :( :(

No joo..tällasia mietteitä piti kirjata ylös, kun jonnekin piti purkaa ja oon huono pitään päiväkirjaa.

Dissosiatiivisen arkea

Tänään on lauantai-ilta. Mä en varmaan oo pitkään aikaan ollu lauantaita/lauantai-iltaa yksin, koska tää tuntuu välillä tosi yksinäiseltä. Lauantait on ollu aina sellasia.

Muutenkin oon kokenut sellasia tunteita, joista luulin jo päässeeni eroon, kun niitä vähään aikaan ei oo näkynyt. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne ehkä suurin niistä. Sellanen selittämätön. Ihan hetkessä tuleva. Not nice :( Mutta haluan, että pystyn niissä hetkissä olemaan yksin. Mulla ei oo aina tuttuja tai vanhempia käytettävissä. Ja oonhan mä ollutkin. Mut se on aina iso tiputus, kun muutaman kuukauden "hyvän kauden" jälkeen alkaa tulla näitä tunteita. Eilen tuli sellainen olo. Menin viltin alle "turvaan", eikä huvittanut tulla sieltä pois. Peruin yhden tapaamisenkin. Onneksi kaveri pyysi kattomaan sen asuntoa..sain itteni liikkeelle ja lenkille.

Muutenkin sellane ihmeellinen olo, että kokee kaikki todella voimakkaasti. Itkee helposti sekä surusta että ilosta. Voihan ne hormoonitkin olla...hehheh..mutta se ei selitä tota turvattomuutta. Tai ehkä se, että ylipäätään musta on turvaton tuntee kaikenlaisia voimakkaita tunteita.

Joskus, kun mulla on ihan äärettömän turvaton olo...lähinnä erotilanteissa ja silleen, jotka mä erotan nyt tästä täniltaisesta, niin musta tuntuu kevyemmältä ja ihan fyysisesti tosi hauraalta niinku kropassa. Jos traumaperäistä dissosiaatiota on uskominen niin voin kokea itseni kevyemmäksi, koska trauma kumpuaa lapsuudesta. Ihan viime aikoina vaan jotenkin tiedostanut tän.

Sitten ehkä mulla nyt on eri osilla ollut eri fiiliksiä asioista, kuten vaikka harjoitteluun menosta ja siksi tulee outoja tunteita mun tuntevalle osalle, kun aikuisosa on taas ihan kiitollinen, jos tulis tekemistä.

Mut joo...kunhan tässä jorisen taas fiiliksiäni tänne blogiin.

Ja hassua, että jotkut lääkärit ei usko traumaperäiseen dissosiaatioon...niin..totta se on.
Diagnoosin kunniaksi tänne tällainen kuva:

Toipumisen merkkejä?

Hei taas!

Oon miettinyt, että oon kesän ja syksyn aikana havainnut hieman toipumisen merkkejä. En todellakaan oo toipunut ja joskus joutuu palaan vaikeisiin asioihin kun kohtaa elämässään taas uuden traumamuiston/traumalaukaisijan. Mutta näitä oon huomannut:

- Oon paremmalla mielellä kuin pitkään aikaan (siis pitempiä aikoja kuin aikaisemmin)

- Elämänilo (aina välillä pilkahtaa) :)

- Kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen on herännyt uudestaan ( kun on ollut vaikeaa, niin kaikki energia ja kiinnostus on mennyt siihen, että kuinka voisin voida paremmin. Tosin nyt joudun toppuuttelee itseäni, etten alkais "miestä metsästään", koska tiedän, että nyt on tulossa niin tärkeitä juttuja, etten halua nyt rasittaa itseäni liialla tunneturbulenssilla mitä mulle yleensä tulee siinä vaiheessa, kun on juttua on jonkun kanssa

- Jaksan tehdä kotitöitä paremmin kuin aikaisemmin ja haluan myös pitää kotia kunnossa

- Jaksan ihmisiä jonkun verran paremmin

- En stressaa ehkä niin paljon tulevasta kuin aiemmin

Toivon..todella toivon, että tämä toipuminen jatkuisi. Vaikka tulisikin välillä niitä takapakkeja niin kuin tässä pari viikkoa sitten oli.

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Kuulumisia ruskan keskeltä

Paljon on pohdiskelua ja sanottavaa, mutta en tiedä onko tää blogi oikea foorumi siihen. Tämähän keskittyy lähinnä elämään tän traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Pitäsi varmaan alkaa pitää päiväkirjaa tai toista blogia ;)

Nyt juuri inhottavassa flunssassa, mutta takana mukava noin viikon matka toiselle puolelle Suomea. Kaik mäni hyvin. Oli hauskaa! Tässä oottelen tietoa siitä pääsenkö ammatilliselle kuntoutuskurssille ja tietysti tietoa siitä tuleeko vammaistuelle jatkoa. Nyt asiat ei oo enää mun käsissä. Mut en tahdo ajatella, että ne ois "vaan" Kelan tätien käsissä, vaan haluan ajatella myös, että ne on Korkeammissa käsissä eli Taivaan Isän käsissä.

Koska mulla on ollut auktoriteettien kanssa traumakokemuksia, se tietysti on aina heijastellut mun jumalakuvaan ja jumalasuhteeseen ja tekee sitä vieläkin. Oon joskus sanonut kavereille, että haluaisin löytää Taivaan Isän. Vaikka tiedän, että Jumala näytti itsensä Jeesuksessa, joka on rakkauden perikuva Raamatussa, niin ei se tunnu menevän helposti jakeluun. Mulle Jumala ei kovinkaan paljon ole ollut Taivaan Isä ja siksi ehkä mun usko on ollut kovin suorituskeskeistä ja sit kun en oo pystyny suorittamaan niin oon kokenut olevani kakkosluokan uskova tai en uskova ollenkaan. Mutta nyt haussa siis oikeampi ja lempeämpi jumalakuva. Toivottavasti löydän sellaisen. Se on rukouksissa.

Eipä tässä nyt muuta tähän hätään (vaikka mielessä on kaikkea, niin en viitti kaikkea tänne kirjottaa)

Luottamuksesta ja sen puuttumisesta

Kuntoutustutkimuksen selvitys ei ole vielä tullut. Siitä sitten lisää myöhemmin.

Onhan tää hassua kirjoitella tänne anonyyminä ja kaikille tuntemattomillekin ihmisille, mutta minkäs teet, kun haluat tuoda häiriötä tunnetuksi ja haluat saada ilmaista itseäsi ja olojasi (ei nyt ihan vapaasti, mutta kohtuuvapaasti).

Tänään pillahdin itkuun, kun olin isän kyydissä autossa. Kerroin, kuinka vaikeaa on puhua oloistaan ihmisille...edes omille ystävilleen. Joskus sitä tulee avauduttua, mutta useimmiten se tapahtuu kirjallisesti, niin ettei näe ihmisen naamaa. Oon osannu joskus paremmin. Nyt en jotenkin kehtaa..koska nii..jos sua JOKA PÄIVÄ jossain kohtaa ahdistaa, niin sitä on vaikea selittää ja muutenkin tätä häiriötä.  Jos se on niin arkipäivää sulle. Luottamuspula vaivaa edelleen. Vaikeaa luottaa ihmisiin ja siihen, että he välittävät. Mutta mulla on kohtuu hyvät välit isän kanssa, kun tällaista pystyin puhumaan. Kaikilla ei ole edes sitä. Terapeutti on ehkä tällä hetkellä se kelle puhun eniten (ja niin se kai pitääkin olla). Onneksi saan sitä terapiaa nyt kerran viikossa. Luottamuspulassa kaikkein eniten on kylläkin ihmiset, jotka päättää mun asioista eli esim. Kela ja Kelan tädit ja lääkärit. Näihin instituutioihin on vaikea luottaa, vaikka sieltä on tullut hyviäkin päätöksiä.

Jos luottamus on lapsena pahasti murtunut auktoriteetteihin tai muuten vaan ihmisiin, niin se heijastelee usein pitkään aikuisuuteen. Niin on mun kohdalla. Ei ihme, että ihmissuhteet vähän ontuu eikä parisuhteet ole onnistuneet.



Mut mun piti kirjoittaa tänne jotain positiivista. Hmm...kesän aikana sisustelin omaa kämppää (muutin tähän maaliskuussa), kun en oikein viihtynyt täällä. Nyt tää tuntuu tosi mukavalta ja enemmän omannäköiseltä. Jos en ois saanut yllärirahaa kesällä, nii ois sekin jäänyt tekemättä, vaikka kyllä sitä halvallakin voi sisustaa. Itsekin suurimman osan kaikesta hommannut kirppareilta ja käytettynä. Kirpparit onkin yks mun intohimo :) Jotain mukavaa ja positiivisen yllätyksellistä elämässä :)

Kiitos teille ihanat kanssakärsijät!

Oon erittäin kiitollinen teistä, joka ikisestä, joka on laittanut mulle mailia tän blogin aikana!
Vaikka on rankkaa lukea teidän kokemuksia, niin kuitenkin siitä saa sellaista tukea ja ymmärrystä, mitä ei saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ei ole samoja asioita kokeneet.

Joskus vastaukseni jäävät lyhyeksi, mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Aina vaan ei ole energiaa vastailla pitkästi. Toivon, että jokainen saa kaipaamaansa terapiaa, hyvän lääkärisuhteen ja tuet, joita tarvitsee sekä ENNEN KAIKKEA HYVIÄ IHMISSUHTEITA (jotka eivät ole itsestäänselvyys).

<3

Yksinäisyydestä

Kuuluuko teidän muiden häiriöön inhottavia yksinäisyyden tunteita jopa seurassa ja yksinkin, jos viikonloppuna ei ole tekemistä? Riippuuko se siitä oletko parisuhteessa vai et?

 Itse en siis ole parisuhteessa ja tunnen kumpaakin. Joskus olen tuntenut sitä parisuhteessakin. Miten te selviätte niistä päivistä ja hetkistä jos tunne on erittäin vahva? Tänään itse sorruin mässäilyyn..hmm...Yleensä yritän sitä pitää loitolla surffailemalla netissä, katselemalla tv:tä, odottaen seuraavaa päivää jne. jne.
 Ideoita otetaan vastaan selviämiskeinoiksi, mutta kiitos ei huumaavia aineita vastaukseksi !

Mulle voi laitella s-postia.

Viuh - sinne lähti vammaistukihakemus

Sinne lähti vammaistukihakemus. Toivottavasti sen lukisi lääkäri, joka tietää vähän enemmän psyykkisistä häiriöistä. Lääkäri sanoi, että joskus ei auta lausunnoissa "enkelienkään kieli". Ja joskus taas on läpihuutojuttu. Viime kerralla en saanut. Tämä helpottaisi taloudellista taakkaa huomattavasti. 

Mua pelottaa, etten saa sitä. Mä tarvisin nyt epätoivoisesti terapiaa, mutta tässäkin kuussa oon taloudellisista syistä käyny vaan kerran. Ei se mitään terapiaa oo...kerta kuussa!

Ihan rehellisesti, mua pelottaa, jos sieltä tulee päätös EI jo toisen kerran. Traumaperäisen dissosiaation hoitomuoto on pitkä terapia, niin oon sitten ihan keskenäni asian kanssa. Mä pelkään millainen tunne mulle tulisi, jos tulisi ei vastaus. Pelkään mitä tekisin tai kuinka syviin vesiin menisin. Tälläkin hetkellä uin aika syvissä vesissä. Oon melko aloitekyvytön ja masentunut sekä ahdistunut. En saa oikein mistään kiinni ja tuntuu vaan tosi sekavalta, kun elämässä ei oo kiinnekohtia (ku on vielä saikullakin). Ja ei uskalla yksin mennä salille tai käveleen tms..kun pelkää tunteita ja kontrollinmenettämisen pelkoa. Sitten olla möllötän ja pelkään vaan täällä kotona....

Olisikohan tämä viha kuitenkin surua?

Googlailin tuossa sanoilla: viha, katkeruus, suru. Mietin, että onko niillä yhtymäkohtia. Mun terapeutti aina sanoo, että mä suren..että vihaisuus on surun yksi vaihe. Suren sitä, että miks just mun kohdalle on käynyt tämä dissosiaatiohäiriö, joka niin paljon vaikeuttaa mun elämää. Löysin blogin, jossa joku suree ilmeisesti lapsettomuutta. Mutta itku tuli silmään, kun luin hänen tunteitaan. Niin samaistuin niihin. Ja koin myös helpotusta. Jos tämä onkin ihan oikeasti surua.  Ihan kuin itse olisin kirjoittanut saman tekstin (paitsi, että mulla ei ole puolisoa). Ja, että niillä, joilla on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on yleensä vaikeuksia myös suremisessa. Tässä se blogiteksti on:

Surun vaiheet: viha

Viha. Olla vihainen.

Aiemmin olen surutyössä jumiutunut tähän vaiheeseen ja nyt olen jollain tapaa jämähtänyt taas. Viha ja vihaisuus alkavat jo lientyä, mutta ne ovat edelleen olemassa. Vaikka viha on negatiivinen tunne, se on silti voimakas tunne, joka pitää pystyssä.

Olen vihainen, kun joku yrittää lohduttaa minua. Sanat eivät koskaan ole oikeat. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. En tiedä onko se totta vai ei. Edes mieheni, vaikka hän onkin ollut paras tuki. Kuvittelen, että suruani väheksytään, että minua kielletään suremasta. Vai onko se todella kuvitelmaa?

Olen vihainen, kun minua ei yritetä lohduttaa. Ristiriitaista? Ehkäpä. En osaa ottaa asiaa kenenkään kanssa puheeksi, sillä olen niin rikki, etten tiedä enää, mikä on oikein ja mikä ei. Tiedän ylireagoivani monessa kohtaa, mutta en osaa erottaa, missä kohdalla se olisi paikallaan. Tiedän olevani pettynyt lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta en pysty sanomaan, miten heidän olisi pitänyt toimia. En olisi sallinut heidän toimia toisin. Olen vihaisesti sähisten ajanut ihmiset pois. Iltaisin itken yksinäisyyttäni. Ristiriidat repivät sieluni riekaleiksi. Pelkään, että kun jonain päivänä herään tästä sumusta, huomaan ihmisten kaikonneen ympäriltäni.

Vihaan tätä kriisiä, joka tiellemme on sattunut. Vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi vahva nousemaan sen yläpuolelle.

Olen vihainen elämälle. Pettynyt.

Olen vihainen, jos minua kielletään suremasta. Surutyö on ennestään tuttua ja tiedän oman tapani selviytyä. Suru pitää tuntea, perimmäisellä pohjalla pitää käydä. Vain sen jälkeen voin nousta. En pysty kieltämään surua ja kääntämään ajatuksia pois. Enkä usko, että se on terve tapa tehdä surutyötä. Eivätkö ne tunteet jää silloin käsittelemättä? Suru ottaa aikansa, mutta muistan senkin, että joskus se hellittää otteensa. Lopulta, vääjäämättä, niin käy.

Ja täällä on blogi:

PMS, ahdistuneisuus ja traumaperäinen dissosiaatiohäiriö

Voi tätä ennen kuukautisia olevaa viikkoa. Nämä viikot on ihan kauheita. Ihan hirveitä! On kehollisesti aivan karmea olo, mutta ehkä vielä pahempaa on henkinen olo. Oon tosi ärsyyntynyt ja vihainen sekä herkkähipiäinen. Loukkaan ihmisiä. Kärsivällisyys on nollassa. En tajua miten kaikki vaan pursuaakin mun suusta niin ulos. Ehkä se on sitä agressiota, jota oon pari vuosikymmentä pidätellyt tai sit mun hermot on ihan riekailena lääkkeiden pitkästä käytöstä tms. Mutta pelkään olla itseni ja toisten seurassa näinä viikkoina. Tietäisittepä millainen olin vielä 6 vuotta sitten. Aika kiltti ja ihana ihminen!

Sit ku on tarpeeksi paha olo ja on aiheuttanut toisille ja itselle tarpeeksi kärsimystä, niin helposti ottaa sen tarvittaessa pillerin..että kestää. Tiedän, ettei se ole paras ratkaisu. Tänäänkin otin sen töitten loppupuolella ja sitten kun pääsin kotiin olin ihan kaputt. Suoraan nukkumaan. Oon tosi herkkä noille tarvittaessa otettaville ahdistuneisuuslääkkeille ja en pysy oikein millään lääkkeellä hereillä, joka ei ole rauhoittava lääke vaan joku muu. Tässä se ilta sitten meneekin..heräillessä. Parempi ehkä sekin, kun loukata jotakuta. Näin kristittynä naisena se tuntuu erittäin sopimattomalta ja pahalta.

Kirjottakaa toki s-postiin, jos kellään on samanlaisia kokemuksia. Ja sorry, jos toista samoja asioita...kerron vaan elämästäni ja joskus se on vaa "samanlaista".

Traumoista ja traumojen kohtaamisesta

Mulla on aikaisemmin ollut suhteellisen "normaali" päiväminä, joka toimii normaalisti. Päiväminä on yksi termi, jota käytetään traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä yhdestä minän osasta. Tosin, jos on tuntunut vaikka työt liian vaativilta, niin sitten se normaali päiväminä on väistynyt muun tieltä.

Mä en tiedä johtuuko tämä siitä, että ekaa kertaa viiteen vuoteen teen palkkatöitä ( kaikkien harjoittelujen ja työkokeilujen jälkeen) vai mua erittäin lähellä töissä toimivasta henkilöstä, joka toimii melkein joka päivä jossain vaiheessa triggerinä mun traumakokemuksille, mutta tuntuu että nyt  välillä on toisinpäin. Töissä ei toimi normaali minä ja sitten joskus muuten toimii. Ainakin "normaali päiväminä" ei ole niin normaali kuin se on aikaisemmin ollut. Huom! meillä on alle viiden henkilön työyhteisö, joten en voi välttää kanssakäymistä henkilön kanssa millään.

Huominen jännittää, koska lähden päivän kestävälle työmatkalle tämän henkilön kanssa. Pelottaa, että jos triggerointia tapahtuu. Suhtaudun huomiseen kuin lapsi, joka pelkää mennä pitämään esitelmää tiukan opettajan eteen. Ihan samanlaisia fiiliksiä. Paitsi nyt ehkä mukana on myös se, että oon ollu tosi väsynyt, kun oon alottanut pidemmät päivät töissä ja pelkään, etten ole niin skarppi kun mun pitäis olla huomenna, sillä päivä vaatii skarppiutta.

Joudun elämään jatkuvassa ristiriidassa. Mä tarvin tuota joustavaa työtä, mutta se ei ole mukavaa varsinkaan, kun on niitä triggereitä siellä niin paljon. Se aiheuttaa valtavaa stressiä ja triggereistä johtuva oma käyttäytyminen tuskaista häpeää. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kyllä mä yritän olla siellä niin kauan kuin pystyn, mutta sitten jos en pysty, niin onko häpeä lähteä tällaisista syistä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa ja näillä voimavaroilla? Ja kun syy on omat traumat. Mietin vaan mun nykyistä ärtyneisyyttäkin ja koska se on alkanut ilmaantuun, niin se on alkanut ilmaantuun silloin ekoja kertoja, tämä voimakas ärsyyntyminen, kun menin sinne töihin.

Tiedän, että tähän suhtaudutaan kahdella tavalla. Toiset on: " GET OVER IT (luultavasti he eivät tiedä traumatisoitumisesta mitään), toiset on " TEE MILTÄ SUSTA TUNTUU" (ehkä tietävät enemmän). Paraneeko traumat aina kohtaamalla traumojen aiheuttaja. Miettikää jos joku joutuis kohtaan vaikka raiskaajansa...en mä usko, että ne sillä paranee..sorry vaan.

5.2.2014 Lisäys: Mutta mun traumojen aiheuttaja on kyllä muualla kuin töissä..töissä on vain triggerin laukaisija..

Myötätuntoa itselle

Myötätuntoa itseään kohtaan...sitä tarvii jokainen mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva. Myös traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä kärsivä.

Traumaperäisesti dissosioivat - mitä lääkkeitä käytätte?

Ois mukava kuulla, että käytättekö lääkkeitä ja mihin olette saaneet niistä apua vai ovatko ylipäätään auttaneet?
Kertokaa ihmeessä!!

On se ottanut, mutta vähän antanutkin

Joskus mietin, että traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on sekä antanut että ottanut minulta. Ehkä se on ottanut enemmän..siltä tuntuu nyt, mutta on se antanutkin.

En voinut alle parikymppisenä tietää mikä mua odottaisi ,kun "kasvan isoksi". Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja kaikki siihen kuuluva tuli mulle yllätyksenä..epämiellyttävänä yllätyksenä 21-vuotiaana.
Mulla oli samanlaisia unelmia kuin muillakin ihmisillä, jopa ehkä suurempia kuin joillakin. Mun elämä muuttui täysin. Ja tällä hetkellä en tiedä mitä on realistista odottaa. Mä en tiedä pystynkö mä solmimaan kestävän parisuhteen saatikka olemaan äiti. Ekaan jotenkin vielä voin uskoa ihan pikkusen, mutta tohon vikaan on vaikea uskoa. On niin paljon omia ongelmia itsensä ja jaksamisensa kanssa, että on vaikea kuvitella, että pystyisi huolehtimaan jostakusta, joka on täysin riippuvainen minusta. En välttämättä jaksaisi yövalvomisia ja kaikennäköistä muuta mitä asiaan kuuluu. Nää on asioita, jotka tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tulenko aina olemaan yksin? Ja onko minusta koskaan äidiksi? Tietenkin,kun Jumala-aspekti on olemassa..siis että usko Jumalaan, joka voi tehdä ihmeitä ja muuttaa elämää, niin toki kaikki on mahdollista. Mutta tahdon olla näissä asioissa realistinen...en halua tippua korkealta haaveista. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta edes.

Oon jounut luopumaan paljosta: urasta, tasapainoisesta elämästä, poikaystävästä, virkeästä sosiaalisesta elämästä, tasapainoisesta uskosta Jumalaan, matkustamisesta jne. jne.

No, mitä hyvää häiriöstä on. Oikeastaan ainut hyvä asia, jonka keksin on se, että musta on tullut melko ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, joilla on erilaisia elämäntilanteita ja vaikeuksia. Musta on tullut empaattisempi. Joskus se on kyllä ärsyttävääkin,kun sitten ei ole voimavaroja kuitenkaan auttaa.

Isoista asioista kirjoitin, mutta nyt ne "möröt" on sanottu ääneen. Niin...jäämme seuraamaan elämääni ja katsomaan millaiseksi se muodostuu. Nyt yritän tehdä tämänhetkisestä elämästäni mahdollisimman siedettävää ja hyvää.

Mutta tiiättekö, ei ole helppoa.

Pääsin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään!!!

Oon about neljä vuotta odotellut sitä, että tällainen ryhmä alkaisi. Se ois niin ku suunnattu just muntyyppisille ihmisille. En ole tavannut vielä ihmisillä, joilla on tällainen häiriö ja olis ollut kiva saada vertaistukea. On tuntunut niin yksinäiseltä tän häiriön kanssa. Nyt meidän maakunnassa järjestetään tänä keväänä ensimmäinen ryhmä, jossa on siis alle 10 jäsentä. Hakijoita oli paljon ja mä pääsin varasijalta mukaan!

Siellä käydään Traumaperäisen dissosiaation vakauttaminen -kirjaa läpi ja harjoitellaan ja tehdään niitä tehtäviä, joita siellä on. Odotan uteliaana, mutta myös pelolla, koska.....

Mun työaika per päivä pitenee sen takia, että joudun tänä ryhmäpäivänä lähteen puolelta päivin töistä pois. Se voi olla mulle hurja muutos, että yhtäkkiä teenkin 8-tunnin päiviä. Oon viimeksi tehnyt niitä pitkäkestoisemmin vuonna 2009 ja siitä on jo aikaa!!

Mutta....katsotaan, jos tuo ryhmä vaikka voimaannuttais mua selviään normiarjesta paremmin. Sehän sen tarkoitus on!

Kannattaa kysyä oman maakunnan sairaanhoitopiiriltä onko siellä menossa tai alkamassa tällaisia ryhmiä, jos kärsii ko. häiriöstä. Mutta näin...uusi vuosi ja näköjään uudet tuulet.

Lääkkeitä ja liikkeitä

Tänään on ollut sellanen päivä, että kehollista ahdistusta on ollut paljon. Rintaa on puristanut kovasti. En oo halunnut ottaa puolikasta rauhoittavaa lääkettä, kun tiesin, että töiden jälkeen meen Pilatekseen, jossa luultavasti vähän rentoudun.

Oon kuullut, että tärinä ja etenkin lantion tärinä voi laukaista traumamuistoja jne. Noh...ei mun ees tarvinut ns. tehdä tärinää...kyllä siellä Pilateksessa tärisi ihan muutenkin ;) TRE-liiketerapia (Tension releasing exercises) on sellainen, jota käytetään mm. sodasta palaavien sotilaiden traumatisoitumisen estämiseen. Voi että..oispa kiva saada joku tosi rentouttava joululahja, kuten hierontalahjakortti tai TRE-kurssi tai Kehoterapiaa tai jotain sellasta..kehon ja mielen hyvinvointiin liittyvää :)

Oon tossa mailaillu toisen mun lääkärin kanssa ja kyllä...mun kannattaa kokeilla sitä Sepramin tiputtamista, jos Voxra on kerta auttanut mielialaan. Huh...tulee raskasta, jos sen laskeminen on tällaista mitä tähän asti on ollut. Tääkin ahdistus mikä nyt on päällä..Herra yksin tietää mistä se tuli...joten kemiaa taitaa olla.

Ne on ihania päiviä, kun ei tarvi koko ajan miettiä olotilaansa. Vaikea on olla miettimättä, jos rintaa puristaa. Sen tietää siitä, että on hyvä olla, kun on tarpeeksi energiaa ja jaksaa töitten jälkeen (ilman paniikkia tai ahdistusta) jäädä keskustaan vaikka "näyteikkunaostoksille".

Niin...terapeuttini väläytti minulle mahdollisuutta päästä Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään, joka alkaisi tammikuussa. Aikaa mulla on miettiä sitä ensi viikon torstaihin asti, jolloin hän mahdollisesti kirjoittaa suosituslausunnon. Kyllähän se ois varmasti hyvä! Mutta sitä mä en halua, että mun koko arjesta tulee sellaista ongelmakeskeistä. Tarvin mä jotain kivaakin :) :)

Viimeksi tänään kuitenkin mietin, että miksi mun pitää olla sairas? Se on aikas raskasta!

Tässä muuten tuosta TRE:stä juttua