PMS, ahdistuneisuus ja traumaperäinen dissosiaatiohäiriö

Voi tätä ennen kuukautisia olevaa viikkoa. Nämä viikot on ihan kauheita. Ihan hirveitä! On kehollisesti aivan karmea olo, mutta ehkä vielä pahempaa on henkinen olo. Oon tosi ärsyyntynyt ja vihainen sekä herkkähipiäinen. Loukkaan ihmisiä. Kärsivällisyys on nollassa. En tajua miten kaikki vaan pursuaakin mun suusta niin ulos. Ehkä se on sitä agressiota, jota oon pari vuosikymmentä pidätellyt tai sit mun hermot on ihan riekailena lääkkeiden pitkästä käytöstä tms. Mutta pelkään olla itseni ja toisten seurassa näinä viikkoina. Tietäisittepä millainen olin vielä 6 vuotta sitten. Aika kiltti ja ihana ihminen!

Sit ku on tarpeeksi paha olo ja on aiheuttanut toisille ja itselle tarpeeksi kärsimystä, niin helposti ottaa sen tarvittaessa pillerin..että kestää. Tiedän, ettei se ole paras ratkaisu. Tänäänkin otin sen töitten loppupuolella ja sitten kun pääsin kotiin olin ihan kaputt. Suoraan nukkumaan. Oon tosi herkkä noille tarvittaessa otettaville ahdistuneisuuslääkkeille ja en pysy oikein millään lääkkeellä hereillä, joka ei ole rauhoittava lääke vaan joku muu. Tässä se ilta sitten meneekin..heräillessä. Parempi ehkä sekin, kun loukata jotakuta. Näin kristittynä naisena se tuntuu erittäin sopimattomalta ja pahalta.

Kirjottakaa toki s-postiin, jos kellään on samanlaisia kokemuksia. Ja sorry, jos toista samoja asioita...kerron vaan elämästäni ja joskus se on vaa "samanlaista".

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Huonosta itsetunnosta ja tulevasta yksinäisestä ystävänpäivästä

Tuntuu, että nykyisin olen aina vihainen ja ärtynyt. Sen takia mun on TODELLA vaikea ajatella ittestäni mitenkään positiivesti. Ei ollenkaan. Ja sitten myös ajattelen, että olen ärsyttävä muille (niin kuin varmaan olenkin). Ja siitä se noidankehä alkaa...ajattelen, ettei kukaan välitä musta (huom! ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa tällaisen ajatuksen ääneen. En tiedä onko mulla aiemmin edes ollut tällaista ajatusta). Ja sitten ajattelen, että no ehkä joku välittää, mutta hänen on sitten todistettava se mulle. Ehkä hyväkin toive tavallaan. Ystävänpäivä tulee ja vietän sen luultavasti yksin. Tiedän, että tää mun vihaisuus ei ole pohjimmainen syy siihen, että vietän sen yksin, mutta tuntuu se silti hirween pahalle.

Ennen ansaitsin enemmän rakkautta mielestäni, koska olin kuitenkin suloinen ja ihana. Rauhaa rakastava ihminen, joka ajatteli muista kauniisti.