Voisiko tällä kertaa kaikki mennäkin hyvin?

Varmaan jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle on tuttua se pelko, että jos taas alkaa mennä huonosti. Kun on mennyt paremmin ja sitten onkin jonkin aikaa tosi hirveä olo. Niin...siinä kohtaa on haastavaa sanoa itselleen, että "kyllä - tämä voi mennä ohi. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että taas tulisi joku huono ajanjakso."

Toinen pelko, joka vie usein otteessaan on pelko tulevaisuudesta ja epäonnistumisen pelko. Jos oot yrittänyt useasti esim. työelämässä tai harkassa onnistumatta ja sitten sinulle tarjotaan vielä mahdollisuutta esim. harkkaan. On haastavaa sanoa itselleen että " vaikka tähän mennessä et ole oikein onnistunutkaan jaksamaan, niin tällä kertaa voitkin jaksaa. Älä anna menneisyyden epäonnistumisien pelotella." Samaa voi sanoa, vaikka jos seurustelu on ollut aiemmin kaoottista ja sitten yrität one more time jonkun kanssa.

Nämä on tosi hankalia pelkoja. Itselläni ehkä ajankohtaisin on tuo eka, koska muutamat päivät on olleet hankalia. Osin kyllä johtuen massiivisista PMS oireista, kun sillonkin voi masentaa ja ahdistaa. Myös tuo harjoittelu-juttu on ajankohtainen, koska sehän on edessä...en vaan vielä tiedä koska.

Haastavaa on pitkän epäonnistumisten putken jälkeen sanoa itselleen, että tällä kertaa kaikki voi mennäkin hyvin. Luulen, että ihan ilman mielenterveysongelmiakin se on haastavaa!

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Masennuslääkkeet

Katsoin eilen tv-ohjelman MOT, jossa tutkailtiin/käsiteltiin SSRI-lääkkeitä. Olisi mielenkiintoista tietää onko teitä muita dissosiaatiohäiriöisiä lääkitty noilla lääkkeillä jossain vaiheessa ja oletteko kokenut,että siitä on ollut apua? Ja mitä muita lääkkeitä olette käyttäneet? Mulle voi kirjoittaa tuohon blogissa olevaan s-postiin.

Kun sairastuin tai siis kun hakeuduin avun piiriin 2002 (sairastuminen tapahtui aiemmin), niin sain sitalopraami lääkityksen. Siitä oli mulle silloin tosi paljon apua, koska mun paniikkikohtaukset vähenivät ja dissosiaatio-oireistakaan ei tullut niin kauheaa paniikkia. Myös ahdistuneisuus ja masennus alkoivat hellittää ja kuntouduin melko nopeasti opiskelukuntoon. Enää en tiedä onko niistä minulle apua. Samat lääkkeet on edelleen, mutta varsinaiseen dissosiaatiohäiriöönhän ne eivät auta.

Minulla on toinenkin lääke jota käytän säännöllisesti ja joka vähentää ahdistusta. Senkään tehosta en enää ole varma, koska siihen kehittyy riippuvuus. Se on otettu käyttöön myöhemmin.

En tiedä millainen olisin ilman lääkkeitä. Koko nuoren aikuiselämäni olen niitä syönyt. Oisihan se mielenkiintoista kokeilla joskus, mutta silloin pitäisi olla hyvä kontrolli lääkäriltä..yksin en haluaisi sitä tehdä. Katsotaan milloin on sopiva kohta kokeilla...vai onko sopivaa kohtaa...

Viuh - sinne lähti vammaistukihakemus

Sinne lähti vammaistukihakemus. Toivottavasti sen lukisi lääkäri, joka tietää vähän enemmän psyykkisistä häiriöistä. Lääkäri sanoi, että joskus ei auta lausunnoissa "enkelienkään kieli". Ja joskus taas on läpihuutojuttu. Viime kerralla en saanut. Tämä helpottaisi taloudellista taakkaa huomattavasti. 

Mua pelottaa, etten saa sitä. Mä tarvisin nyt epätoivoisesti terapiaa, mutta tässäkin kuussa oon taloudellisista syistä käyny vaan kerran. Ei se mitään terapiaa oo...kerta kuussa!

Ihan rehellisesti, mua pelottaa, jos sieltä tulee päätös EI jo toisen kerran. Traumaperäisen dissosiaation hoitomuoto on pitkä terapia, niin oon sitten ihan keskenäni asian kanssa. Mä pelkään millainen tunne mulle tulisi, jos tulisi ei vastaus. Pelkään mitä tekisin tai kuinka syviin vesiin menisin. Tälläkin hetkellä uin aika syvissä vesissä. Oon melko aloitekyvytön ja masentunut sekä ahdistunut. En saa oikein mistään kiinni ja tuntuu vaan tosi sekavalta, kun elämässä ei oo kiinnekohtia (ku on vielä saikullakin). Ja ei uskalla yksin mennä salille tai käveleen tms..kun pelkää tunteita ja kontrollinmenettämisen pelkoa. Sitten olla möllötän ja pelkään vaan täällä kotona....

Black dog

Pakko vielä postata tällanen herättelevä video masennuksesta (miksei ahdistuneisuudestakin):

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!