Dissosiaatiohäiriöinen ja eläytyminen/empatia

Joskus mietin, että oisko vaan "helpompaa" olla sellanen "seko", joka ei tajuais olevansa "seko". Joskus se vaan tuntuu niin hirveeltä, kun tietää käyttäytyvänsä oudosti tai kokevansa oudosti  ja tiedostaa sen itse. Se on rankkaa!

Useimmiten, jos mulla on dissosiaatio-oireet päällä, toiset ei huomaa sitä. Mulla ne on senkaltaisia. Esimerkiksi jos on sellanen epätodellinen olo. Ei sitä päälle päin kukaan nää ja yritänkin käyttäytyä tosi fiksusti. Sit vaan ite tietää millainen olo on ja se tuntuu friikiltä. Ihan ku ois osaksi omassa maailmassa ja kuitenkin tässä maailmassa. 

Tunnen todella paljon sympatiaa ja empatiaa kanssakärsijöitäni kohtaan. Siinä ryhmässäkin koen voimakasta empatiaa. Joskus se kyllä vaikuttaa sitä, että tulee itellä paha olla sen takia, kun kuulee kuinka paha on toisella olla.

Mulla on voimakas ominaisuus se, että eläydyn toisiin. Kun oon ollu paljon toisten seurassa, saatan jälkeenpäin puhua kuin he ja mulla saattaa olla samoja eleitä kuin muilla. Tämä voi jopa tapahtua katsoessa intensiivisesti jotain jatkuvaa tv-sarjaa. Tämä piirre kyllä haittaa joskus, koska aina en tiedä, että onko kyseessä nyt eläytyminen toiseen vai ovatko nämä MINUN oikeita tunteita. Sitä imaisee toisten tunteita helposti itseensä. Huomaamatta. En tiedä onko tuttua kellekään.

Muutokset vaikuttaa paljon mun dissosiaatio-oireisiin ja turvattomuuden kokemukseen. Nyt mulla on helmikuussa paljon muutoksia samaan aikaan. Oireita on alkanut tulla enemmän. Onneksi tiedän mistä on kysymys, vaikka joskus säikähdänkin tosi kovasti ja pelkään, että oon tulossa hulluksi.

Mä en tiedä onko tää hyvä asia vai ei, mutta mun ahdistus ja dissosiaatio-oireet on pikkusen muuttunut vihaksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Inhottavaa on se, että ne kohdistuvat toisia kohtaan. En voi paljon hallita niitä ja pelkään tuottavani toisille pahaa mieltä. Tästä kirjoitin lääkärilleni. Hän sanoi, että usein ahdistuksen takana voi olla piilossa olevaa vihaa ja ärtymystä. Onko tämä nyt siis suunta eteenpäin vai taaksepäin. Tiedä häntä.

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!