Ammatillinen kuntoutuskurssi ohi -> ruodintaa

Mulla loppui nyt se ammatillinen kurssi. En koe haikeaksi sitä, että ryhmä loppui, vaan oikeastaan siinä kohtaa kun mun katse kohtasi omaohjaajan katseen, kun hän toivotti hyvää jatkoa, meinasi tulla kyyneleet silmiin. Oltiin kuitenkin juteltu niin paljon ja hän oikeasti panosti minuun, mikä oli aivan ihana asia!

Niille, jotka miettii ammatillista kuntoutuskurssia, niin kyllä se kannattaa. Vaikka itselle ei ryhmämuotoinen kuntoutus aina olekaan se helpoin ja kivoin juttu, niin kyllä siitä saikin. Eniten kuitenkin sain niistä hetkistä, jolloin käsittelimme jotain asiaa aivan uudesta näkökulmasta ja koin, että saan työkaluja tulevaa varten. Saimme todella paljon materiaalia, johon on hyvä palata myöhemmin. Yksilöohjauksesta sain eniten. Ohjaaja on usein valmis panostamaan sinuun, jos sinä olet motivoitunut. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain niin paljon kuitenkin apua ammatillisiin juttuihin ja henkilökohtaiseen elämään.

Kantapään kautta opin monia asioita. Opin siitä, kuinka haluan olla se "hyvä ja kiltti tyttö ryhmässä" ja haluan saada kaikille hyvän olon ja miellyttää toisia. Opin kuinka minua ärsyttää se, jos jonkun toisen ongelmat saa liikaa tilaa keskusteluissa ja omat jäävät sivuun. Minulla saattaa jopa tulla ajatus, että toinen suurentelee. Opin siitä, että harjoitteluissa mun tehtävä ei ole ensisijaisesti yrittää miellyttää ohjaajaa tai muita työntekijöitä, vaan oppia ja tehdä hommia.Opin omasta perfektionismistaa ja kuinka yritän sillä peittää riittämättömyyden tunnetta.

Muutes...Ketipinor ei sovi mulle...tai ainakin mun pitäis syödä sitä kauan. Olin aika pöhnässä ja tuntui, ettei aivot toimi enkä pysty keskittymään opiskeluun, jos sitä syön. Pienikin annos päivällä sai mut nukahtaan 3 tunniksi. Nyt sitten Ataraxia pieni annos iltaisin. Ei se ahdistusta helpota, mut kun sitä Rivatrilia on siirretty pikkuisen sieltä illasta aamuun, niin saa helpommin nukuttua, kun ottaa Ataraxia. Nyt kyllä kun lopetin Ketipinorin on jopa välillä ollut sellanen hypomaaninen olo, mutta en usko kuitenkaan mulla olevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mulla ei ole vahvoja masennuskausia ja mun "hypomania" yleensä johtuu jostain (esim. nyt olin innoissaan siitä, että mua ei väsyttänyt lääkettä käyttäessä niin paljon ja olin kurssin lopusta innoissani). Pystyn myös keskittymään "hypomaniassani" ja hoitamaan hommia. Ja ennen kaikkea nukkumaan.

 Luinpa erästä blogia tässä ja mieleeni tuli (on kyllä tullut muutaman kerran aikaisemminkin) terapeutin vaihto. Tuntuu, että mun on vaikea ilmaista mun vihaista ja ärsyyntynyttä puolta välillä tuolla terapiassa (en tiedä olisiko kenenkään terapeutin kanssa helpompi, mutta tuo on jotenkin liian asiallisen oloinen mun purkauksiin). Pitääpä ottaa hänen kanssa puheeksi tämä. Kuitenkin terapiassa pitäis pystyä siihen(kin).

Vammaistuesta, uskosta ja vähä taivaastakin ;)

Sain vammaistukipäätöksen. Se tippui perustukeen eli nyt pystyn käymään vain 2 kertaa kuussa terapiassa, koska en niitä kahta muuta kertaa voi kustantaa itse talouden ollessa todella tiukoilla.

Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.

Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Luottamuksesta ja sen puuttumisesta

Kuntoutustutkimuksen selvitys ei ole vielä tullut. Siitä sitten lisää myöhemmin.

Onhan tää hassua kirjoitella tänne anonyyminä ja kaikille tuntemattomillekin ihmisille, mutta minkäs teet, kun haluat tuoda häiriötä tunnetuksi ja haluat saada ilmaista itseäsi ja olojasi (ei nyt ihan vapaasti, mutta kohtuuvapaasti).

Tänään pillahdin itkuun, kun olin isän kyydissä autossa. Kerroin, kuinka vaikeaa on puhua oloistaan ihmisille...edes omille ystävilleen. Joskus sitä tulee avauduttua, mutta useimmiten se tapahtuu kirjallisesti, niin ettei näe ihmisen naamaa. Oon osannu joskus paremmin. Nyt en jotenkin kehtaa..koska nii..jos sua JOKA PÄIVÄ jossain kohtaa ahdistaa, niin sitä on vaikea selittää ja muutenkin tätä häiriötä.  Jos se on niin arkipäivää sulle. Luottamuspula vaivaa edelleen. Vaikeaa luottaa ihmisiin ja siihen, että he välittävät. Mutta mulla on kohtuu hyvät välit isän kanssa, kun tällaista pystyin puhumaan. Kaikilla ei ole edes sitä. Terapeutti on ehkä tällä hetkellä se kelle puhun eniten (ja niin se kai pitääkin olla). Onneksi saan sitä terapiaa nyt kerran viikossa. Luottamuspulassa kaikkein eniten on kylläkin ihmiset, jotka päättää mun asioista eli esim. Kela ja Kelan tädit ja lääkärit. Näihin instituutioihin on vaikea luottaa, vaikka sieltä on tullut hyviäkin päätöksiä.

Jos luottamus on lapsena pahasti murtunut auktoriteetteihin tai muuten vaan ihmisiin, niin se heijastelee usein pitkään aikuisuuteen. Niin on mun kohdalla. Ei ihme, että ihmissuhteet vähän ontuu eikä parisuhteet ole onnistuneet.



Mut mun piti kirjoittaa tänne jotain positiivista. Hmm...kesän aikana sisustelin omaa kämppää (muutin tähän maaliskuussa), kun en oikein viihtynyt täällä. Nyt tää tuntuu tosi mukavalta ja enemmän omannäköiseltä. Jos en ois saanut yllärirahaa kesällä, nii ois sekin jäänyt tekemättä, vaikka kyllä sitä halvallakin voi sisustaa. Itsekin suurimman osan kaikesta hommannut kirppareilta ja käytettynä. Kirpparit onkin yks mun intohimo :) Jotain mukavaa ja positiivisen yllätyksellistä elämässä :)

Olen vammaistuen onnellinnen saaja

Mulle myönnettiin lokakuun loppuun korotettu vammaistuki eli Kela maksaa mun terapiat. Tosi hienoa!! Kyllä tässä on niin viime aikoina kiristeltykin hampaita, että...! Ja päätös tuli niin myöhässä.

Nyt siis pääsen kerran viikossa käymään terapiassa. Aion hakea jatkoa sitten syksyllä ja toivottavasti saan! Nyt sitten kuntoutustutkimusta anomaan.

Kiitos myötäelämisestä!

Kiitos teille ihanat kanssakärsijät!

Oon erittäin kiitollinen teistä, joka ikisestä, joka on laittanut mulle mailia tän blogin aikana!
Vaikka on rankkaa lukea teidän kokemuksia, niin kuitenkin siitä saa sellaista tukea ja ymmärrystä, mitä ei saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ei ole samoja asioita kokeneet.

Joskus vastaukseni jäävät lyhyeksi, mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Aina vaan ei ole energiaa vastailla pitkästi. Toivon, että jokainen saa kaipaamaansa terapiaa, hyvän lääkärisuhteen ja tuet, joita tarvitsee sekä ENNEN KAIKKEA HYVIÄ IHMISSUHTEITA (jotka eivät ole itsestäänselvyys).

<3

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Kun ei ole hyviä ratkaisuja, kun pitää valita kahdesta huonosta - what to do ?

Mulla on BIG PROLEM. Kun ei vois olla saikulla, kun pitäis saada ruokaakin ostettua ja laskut maksettua.
 Kun jos on saikulla ei oo varaa käydä terapiassa ja maksaa opintolainaa takaisin. Ja jos on töissä, on koko ajan ihan niinku perseeseen ammuttu karhu ja jos vähentää työtunteja, se ei auta, koska dissosiaatioryhmä keskellä päivää verottaa niin paljon, että tunteja pitää kuitenkin tehdä takaisin ja tulee pitkät päivät. A-H-I-S-T-A-A!! Ja ahistais se, että taas pitäis ruveta selvitteleen kaikkee Kelan ja sossun kanssa siitä, että onko terapiaa mahdollista maksaa niitten puolelta ja ....huhuhuhuhuhu. En tiiä mitä teeeen??

Mun pitäis levätä saikulla nyt...se ei oo mahdollista, kun pakko on miettiä raha-asioita.

Netin liikakäytöstä vieroittautuminen

Usein mielenterveyskuntoutujille kuten minulle käy niin että illat vierähtää netissä...elämäänsä paetessa...ja yksinäisyyden tunnettaan karkuun juostessa.

Onko teillä rakkaat kanssakuntoutujat onnistuneita kokemuksia netin liikakäytöstä vierottautumiseen? Oliko se vaikeaa, mitä löysitte tilalle? Tuliko paha ahdistus?

Itseäni harmittaa niin paljon, kun jumitan netissä. Aina illan päätteeksi on sellainen olo, että ois voinut tehdä vaikka mitä muuta paljon rakentavampaa ja myös sellaista, joka tuottaisi parempaa mieltä. Tuntuu varsinkin työpäivän jälkeen usein, että illat menee netissä "hukkaan". Facebookkia nyt ainakin aion rajoittaa jouluksi ja joulun jälkeen. Harkitsen jopa lakkoilua sieltä. Kerran tein niin radikaalin tempun, että poistin tilini sieltä muutamaksi kuukaudeksi. Oli aluksi vaikeaa, mutta kyllä selvisin siitä ja tuntui, että ei se sitten ollutkaan niin vaikeaa kuin olin olettanut. Menin takaisin, koska silloin oli ns. haku päällä ja olin ihastunut yhteen tyyppiin, joka oli facebookissa ja noh..juteltiin sitä kautta sitten...sille tielle facebookkiin sitten jäin.

Onko teillä koskaan tunnetta (siis muillakin kuin mt-kuntoutujilla), että teidän pitää pysyä kärryillä s-posteistanne, facebookista, uutisista, tapahtumista jne. jne..ja tuo kaiken "uutisvirran" seuraileminen addiktoi teitä kovasti. Mulla on sellainen fiilis. Joskus jopa niin, että tuun vihaiseksi, jos en pääse nettiin...ehkä siis ois syytä pitää breikkiä tai laittaa itselleen jotkut pelisäännöt. Tää on pahentunut sen jälkeen, kun sain ensimmäisen älypuhelimeni viime jouluna. Blogia tietty kirjoittelisin.....tää on vähän eri asia. Tästä en ajattele, että aika menee hukkaan, sillä onhan tää paljolti sellaista terapeuttista juttua.

Antakaa mulle vinkkejä lakkoilusta tai addiktion katkaisemisesta!