Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Ajatuksen pakko? - tietoa pakko-oireista

Koska diagnoosinani on sekamuotoinen ahdistuneisuus, niin siihen kuuluu aika ajoin kaikkea kirjavaa kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus, dissosiaatio-oireet ja pakkoajatukset.

Pakkoajatukset ovat usein joko aggressiivisia tai seksuaalisia ajatuksia tai mielikuvia, jotka väkisin tunkeutuvat mieleen. Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan pakkotoiminnoista näin:


Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive-compulsive disorder) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin.
OCD-häiriöt ovat joko pakonomaisia ajatuksia eli obsessioita tai niin sanottuja pakkorituaaleja eli kompulsioita tai molempia. Oireet voivat olla niin lieviä, että henkilö pystyy käymään töissä tai toisaalta niin voimakkaita, että ne voivat johtaa eristäytymiseen, eläköitymiseen tai invaliditeettiin. Tyypillisesti oireet vievät kohtuuttomasti aikaa päivässä ja niiden aiheuttama ahdistus lisääntyy, koska sairastuneet ymmärtävät itse oireiden irrationaalisuuden, mutta eivät pysty itse välttämään niitä.  

Onneksi en kärsi pakkorituaaleista vaan aika ajoin pelkistä pakkoajatuksista , koska niillä on tapana ihan oikeesti vaikeuttaa ihmisen elämää aivan mielettömästi. Oon katsonut joskus dokumentin aiheesta, jossa ihmiset eivät pysty poistumaan talostaan tai joutuvat koko päivän olemaan pakko-oireiden vallassa.

Pakkoajatukset ovat hirveitä. Yleensä ne ovat täysin omaa moraalia vastaan. Ajatuksia tai mielikuvia vaan tulee niin, että et voi niitä estää. Näin niistä myös sanotaan samaisilla sivuilla:

Psykodynaamiset terapiat eivät ole osoittautuneet OCD:n hoidossa tehokkaiksi. Potilaat ovat kilttejä perfektionisteja, pedantteja ja vaativia itseään kohtaan, yleensä myös älykkäitä. Lapsuudesta voi löytyä ahdistuksen aihetta, mutta niiden käsittely ei avaa väylää labyrintistä ulos. Sen sijaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla on saavutettu hyviä tuloksia.

 Kognitiivisessa terapiassa asiakas oppii itse työskentelemään ahdistuksensa kanssa. Tärkeintä on antaa sen olla: juuri kamppailu tunteita ja mielensisältöjä vastaan betonoi niiden olemassaolon. Asian välttäminen tai torjuminen lisää sen tunkeutumista mieleen, ”Älä ajattele violettia banaania!” Ahdistuksen annetaan mennä ja tulla, sitä tutkitaan. Kun se on tullut tutuksi, käydään terapian raskaaseen osioon, rituaalista pidättäytymiseen. Tämä pelottaa, koska siinä vaiheessa asiakkaat joutuvat kestämään kovaa ahdistusta. Tästä syystä pakko-oireiset välttelevät terapiaa. Tässä he tarvitsevat myös hyvin konkreettista tukea. 40 vuotta oireidensa kanssa kamppaillut mies sitoutui tulemaan suihkusta 10 minuutin jälkeen, kun se tähän asti oli vienyt kaksi tuntia. Irmeli Siltakoski odotti miehen kotona kello kädessä. OCD-terapeutti tekee kotikäyntejä – vai pitäisikö sanoa vankilavierailuja.

– Tämä on unohdetuin mielenterveyspotilaiden ryhmä. Sairaus on niin vammauttava. He jumiutuvat koteihinsa ja eläköityvät ennen aikojaan, kun sairautta ei osata hoitaa. Tieto leviää hitaasti, huokaa Irmeli Siltakoski.

 Minä en tiedä miksi minulla noita ajatuksia tulee, mutta näköjään sen pitäisi auttaa, jos ajatuksia ei yrittäisi välttää tai torjua, vaan antaisi niiden tulla ja mennä  (vaikkakin se on ÄÄRETTÖMÄN ahdistavaa.)

Tuli vaan mieleen kirjoittaa tästä, koska nämä ovat parina viime viikkona olleet itselläni hyvinkin pinnalla..siis pakkoajatukset. Varsinkin kristittynä naisena koen todella helposti häpeää niiden takia, koen itseni kuvottavaksi hirviöksi ja haluaisin eristäytyä omaan kotiini, ettei vain ajatukset joskus kävisi toteen (ajatukset siis eivät käy taudinkuvan mukaan toteen). "Pientä" suvaitsevaisuutta näissäkin asioissa joutuu harjoittelemaan itseään kohtaan. Kova on koulu!

Koko Mielenterveysseuran artikkeli löytyy täältä