Toipumisen merkkejä?

Hei taas!

Oon miettinyt, että oon kesän ja syksyn aikana havainnut hieman toipumisen merkkejä. En todellakaan oo toipunut ja joskus joutuu palaan vaikeisiin asioihin kun kohtaa elämässään taas uuden traumamuiston/traumalaukaisijan. Mutta näitä oon huomannut:

- Oon paremmalla mielellä kuin pitkään aikaan (siis pitempiä aikoja kuin aikaisemmin)

- Elämänilo (aina välillä pilkahtaa) :)

- Kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen on herännyt uudestaan ( kun on ollut vaikeaa, niin kaikki energia ja kiinnostus on mennyt siihen, että kuinka voisin voida paremmin. Tosin nyt joudun toppuuttelee itseäni, etten alkais "miestä metsästään", koska tiedän, että nyt on tulossa niin tärkeitä juttuja, etten halua nyt rasittaa itseäni liialla tunneturbulenssilla mitä mulle yleensä tulee siinä vaiheessa, kun on juttua on jonkun kanssa

- Jaksan tehdä kotitöitä paremmin kuin aikaisemmin ja haluan myös pitää kotia kunnossa

- Jaksan ihmisiä jonkun verran paremmin

- En stressaa ehkä niin paljon tulevasta kuin aiemmin

Toivon..todella toivon, että tämä toipuminen jatkuisi. Vaikka tulisikin välillä niitä takapakkeja niin kuin tässä pari viikkoa sitten oli.

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?