Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.