Kun onnen ja ilon hetket ovat vähissä

Kun on tällainen häiriö kuorrutettuna ahdistuneisuudella ja vaikka muulla millä, niin onnen ja ilon hetket ovat melko vähissä. En pysty itse vääntämään niitä,vaikka kuinka haluaisin...paitsi ehkä vähän liikunnalla ja menemällä katsomaan tuttua koiraa.

Onnen ja ilon hetket tulevat sattumalta...ne ovat lyhyitä seesteitä oloja, jotka tulevat kutsumatta ja yllättäen.

Joskus se on jokin asia luonnossa, joskus raukea aamuolo, joskus jonkin kauniin asian näkeminen, joskus lasten ja eläinten ilo. Nämä hetket ovat elinehtoja kun ei voi luottaa seuraavaan päivään, että millainen olo silloin on. Näitä hetkiä odottaen ja niitä vaalien tähän kesään.

Onko elämällä?

Runomuotoon on helppo pukea ajatuksiaan:

Onko elämällä enää annettavaa?

Onko tiedossa yhtään parempaa?

Pelko mua kiinni ajaa,

kun niin monet toiveet romahtaa.

Paljon menettänyt oon,

siks ehkä oonkin jäänyt surutaloon.

Jumala, onko elämällä mulle annettavaa?

Vieläkö mut nostetaan iloon?

Tällasta tänään.

Se balanssi...

Huomenna jatkuu taas työt. Haasteena on miten löytää balanssi oman häiriönsä ja sitten ihan peruselämän välillä.. siis se, ettei jumitu katselemaan PELKÄSTÄÄN häiriötään ja unohtaa elää ja nauttia hyvistä hetkistä. Ja myöskin se, että kun tulee vaikeaa niin MUISTAA, että ai niin...en voi verrata itseäni ns. "perusihmisiin", koska mulla on tämä häiriö.

Se balanssi pitäisi löytää. Kevät on tuonut ainakin itelle ja tää vika saikkuviikko sellasta tiettyä iloa..tai sanotaanko ilon hetkiä. AURINKO! , PIAN PYÖRÄILEMÄÄN PÄÄSY!,  KEVÄÄN - KESÄN ODOTUS/TULO! ja ehkä myös UUSI ASUINYMPÄRISTÖ JA SEN TUTKIMINEN!

Täytyy myös muistuttaa itseään siitä, että joskus vaan KANNATTAA lähteä liikkelle, vaikka se tuntuu vaikealta, koska voi löytää ittensä kivoista jutuista, jotka alkujaan tuntu ajatuksissa raskailta, mutta kun niitä pääsi tekemään, niin niistä nautti. Tällaisia esim. viime viikolla oli VESIJUOKSU, KÄVELY AURINGOSSA JÄRVEN RANNALLA, JUTTELEMINEN YSTÄVÄN KANSSA jne.jne.

Kanssakulkijoilla, jotka kulkee tällaisen häiriön omaavien rinnalla, kehotan pyytämään mukaan juttuihin...ehkä toinen joskus lähtee ja siitä tuleekin hänelle HYVÄ KOKEMUS ja hän lähtee toisenkin kerran :)

PS. Tänään lintsasin dissosiaatioryhmästä, koska nukuin pitempään kuin oli tarkoitus eli kello ei soinut ja muutenkin, haluan henkisesti valmistautua huomiseen työpäivään tekemällä tänään kivoja juttuja.

Tarvivatko erityisherkät ihmiset stimulantteja?

Tänään päätin, että luovun siitä lääkkeestä, jonka 6 viikkoa sitten aloitin eli Voxra-nimisestä psykostimulantista. Se stimuloi mua aika äärirajoille ja välillä oon kuin pomppiva orava, enkä saa nukuttua.
Lisäksi mun viime päivien kova ahdistuneisuus voi johtua myös siitä.

Sepramin annosta siis oon jo vähentänyt. Katotaan miten se wörkkii sitten. Että oliko ahdistus stimulantista vai sen laskemisesta johtuvaa. Ois kuitenkin kiva saada se innostuva ja tunteellinen ihminen takaisin, joka koen olevani. Toivon, että jonain päivänä elämä ei olisi vain suorittamista, vaan voisin nauttia pienistä asioista. Ja  arjen keskellä en kokisi oloani tyhjäksi, mikä on mulle todella ominaista. Kun kävin ammattikorkeakoulua mulla oli sellainen jakso että pystyin iloitseen pienistä asioista.Hmm..liekö vaikuttanut silloin se asiaan, että mulla oli joku selkeä päämäärä -> valmistuminen. Mutta...vaikka stimulantti auttais tähän, niin heitän sen nyt veks.

Mun äiti osti sellaisen kirjan, joka kertoo erityisherkistä ihmisistä. Siellä on NIIN paljon mun ominaisuuksia. Yks pääpointti kirjalla on ja se on se, että yritetäänkö me lääkitä kaikki erityisherkät ihmiset, jotta ne sopisi meidän yhteiskuntaan, yksinäisyyteen ja oravanpyörään? Vai olisiko mahdollista kunnioittaa myös erityisherkkiä ja heidän ominaisuuksiaan. Good question. Kun saan kirjan äitiltä, niin lainailen ajatuksia siitä tänne lisää. Se on todettu, että erityisherkillä on pienemmät serotoniinivarastot. Tai ne kuluu nopeammin. Mutta enemmän siitä sitten myöhemmin.

Edellinen kirjoitus oli vähän toisenlainen. Siinä kaipasin ahdistuksissani lääkkeitä enemmän. Noh..tässä heittelen vaan ajatuksia kirjasta ilmaan.

Pienet ilot

Eilen ihan pikkurikkinen ilon tunne valtasi minut pieneksi hetkeksi ja kuulkaa se oli aivan mahtava tunne. En muista koska on ollut viimeksi sellainen tunne. Varmaan kesällä. Luultavasti se tuli siitä, kun kävin kampaajalla ja leikkasin hiukset ja se oli jotenkin voimauttava kokemus. Kävelin kaupungilla ja koin olevani vähän aikaa "normaali" ihminen.

Kun olin ammattikorkeakoulussa ihmiset kuvaili minua sellaseen lappuun, että hymyilen paljon ja olen iloinen. Senkin jälkeen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, koin porukassa olevani sellainen hauska tyyppi. Missä se tyyppi on nyt? Silloin tosin mua haittasi se, että se syvällisempi puoli minusta tuli vain harvoille ilmi.

Mä kaipaan pieniä ilon tunteita (jos ei suuria saa). Mä rukoilen sellaisia hetkiä. Ne antaa voimaa.

Löysin muuten hyviä asioita, joista ehkä vois löytää iloa.Tässä niitä tulee: