Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Unelmista ja kivuista

Eilen mulla oli hyvä päivä. Se tuntui todella hyvältä! Muitten mittapuiden mukaan se olis ollu varmaan normaali päivä. Toivottavasti uudet lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa positiivisempaan suuntaan. Tänäänkin on ollut ihan ok päivä. Ei pahempaa ahdistusta. Tosin, kun vietti yli puoli päivää yksin, niin silloin rupeaa haikailemaan aina jotain actionia tai muistelemaan millaista se oli, kun seurusteli.

Mun tavoitteena on saada tavallinen elämä, tavallinen arki ja tyytyväisyys niihin. Aiemmin mulla oli tosi hurjia ja isoja unelmia (tosin tuo äsken mainitsema on tällä hetkellä mulle ISO unelma). Ajattelin, että asuisin ulkomailla ja mulla ois hieno maailmanparannustyö ja vaikka ja mitä. Sairauden myötä omat unelmat ovat muuttuneet. Toki vieläkin hetkittäin haikailen "jonkun suuren perään", mutta tajuan, että voisin tehdä tavallisessa elämässäkin tärkeitä asioita ja olla lähimmäinen toisille. Unelmat ovat muuttuneet, koska minä olen muuttunut.

Joku sanoo jostain sairaudesta, ettei antaisi sitä pois. Minä todellakin antaisin pois, vaikka välttämättä tietyillä alueilla ei sitten kasvua olisikaan tapahtunut ollenkaan ilman sitä, mutta on tää sellanen "piikki lihassa", joka vaikuttaa joka ikiseen päivään. Sanoisin siis mielelläni, että " tulkaa ja ottakaa tämä minulta pois".

Kristittynä oon kohdannut kriisejä tän kaiken keskellä. Tällä hetkellä ärsyttää puheet jumalanpalveluksissa, joissa puhutaan Jumalan lupauksista sillä ja tällä alueella. Mun on vaikea luottaa, koska en (ainakaan omasta näkökulmastani) ole nähnyt lupausten toteutumista elämässäni. Siksi oonkin vältellyt monta kuukautta kristillisiä tapahtumia ja jumalanpalveluksia. Kun se sattuu kuulla asioita, joita ei kuitenkaan tunnu näkevän omassa elämässä. Ehkä annan kuitenkin huomenna yhdelle tilaisuudelle mahdollisuuden ja menen pitkästä aikaa "Jumalan Sanan kuuloon". Toivottavasti se tuottaisi jotain hyvää, eikä vaan ärsytystä.

Tässä kuva, jonka haluaisin olevan...noh..jonka unelmoisin ja toivoisin olevan totta:

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!