Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.