Blogi jatkuu :)

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ootte lähettäneet mulle mailia ja toivoneet blogin jatkumista. Ootte tärkeitä!

Tätä kirjoitan nyt tässä itkien tätä tekstiä. Miksi? Tässä on viikon aikana tapahtunut monta sellaista asiaa, jotka on nostaneet tunteet pintaan ja varsinkin läheisyyden kaipuun pintaan. Mä olen aika hyvin pystynyt pitämään nyt vuoden ajan (vaikka olen sinkku) mun läheisyydenkaipuun (varsinkin miehenkaipuun) kaukana itsestäni, koska oon vaan ajatellut, etten mä tarvi ketään. Mä en oikein tiedä miten oon sen pystynyt tekeen, mutta muutama tapahtuma avasi tämän valtavan tarpeen ja nyt en tiedä miten sen kanssa olisin. Huomasin myös tällä viikolla, että kun oon ns. avoinna, niin mua voi satuttaa. Se on pelottavaa.

Mulla siis nämä dissosiaatio-oireet tulevat voimakkaimmillaan juuri läheisissä ihmissuhteissa (eniten seurustelusuhteissa tai ko. suhteisiin liittyvissä asioissa esiin). Ehkä tämäkin on ollut sellainen asia, ettei ole sitten uskaltanut edes ajatella tuota asiaa ja pitänyt sitä loitolla. Nyt olin vähän aikaa yhdessä nettideitissä ja sen myötä sitten nämä asiat tuli pinnalle. Kyllä on monenlaisia tunteita ja moni osa samaan aikaan tuntee erilaisia tunteita. Kun nämä mun ns. "tunneosat" on pinnalla, niin en oikein pysty kunnolla keskittyyn muuhun. Opiskelusta ei meinaa tulla mitään. Harkassa oon pystynyt käymään, mutta nyt tämän viikonlopun tapahtumien johdosta ja jatkuvan itkun tähden pitää huomenna varmaan laittaa viesti, etten pääse tulemaan. Mulla onkin harkkaa jäljellä enää noin viikko.

Eniten tässä harmittaa juuri se, että miksi minä? Miksen mä voi kokea läheisyyttä, vaikka ikääkin on jo 35-vuotta kohta.Miks mulla pitää olla tällanen inhottava häiriö, joka estää tätäkin asiaa (ainakin vielä).

Mutta tätä mietiskellessäni muistin yhden raamatunpaikan (joka on tossa kuvassa alhaalla)

ja mulle tuli vahva tunne siitä, että on joku joka tietää täysin mitä koen, on suunnitellut minut ja vaikka tässä maailmassa en saisi kaikkea mitä haluan, niin saan olla ikuisesti tämän rakkauden kanssa. Taivaan Isän <3 Toki muakin ns "vituttaa" kovastikin välillä ja heristän nyrkkejäni ylöspäin, kun en ymmärrä miksi kaikki paha maailmassa sallitaan (toki ihmisetkin on pahoja ja tekee mitä huvittaa..ettei kaikki Jumalan vastuulla ole). Välillä jopa olen melko pahoissa uskonkriiseissä, mutta on pakko olla ihmistä suurempi, täydellinen Rakkaus. Siihen tahdon uskoa.

Vammaistuesta, uskosta ja vähä taivaastakin ;)

Sain vammaistukipäätöksen. Se tippui perustukeen eli nyt pystyn käymään vain 2 kertaa kuussa terapiassa, koska en niitä kahta muuta kertaa voi kustantaa itse talouden ollessa todella tiukoilla.

Samaan aikaan päätös oli positiivinen ja negatiivinen. Positiivinen siksi, että vammaistuki myönnettiin vuodeksi,eikä sitä koko ajan tarvi uudestaan hakea. Pettymys tietenkin siksi, että ne terapiakerrat tippu ja pelkään, että varsinkin nyt kun on ollut vaikeaa muutaman viikon, niin toipuminen ei edisty kun on terapioita niin harvakseltaan. Mutta toivotaan parasta ja rukoillaan.

Täällä oon kirjoitellut mun uskonkriiseistä ja seurakuntakriiseistäkin, mutta tuli nyt tässä mieleen vielä jakaa sellaista, että uskon, että vaikka tästä uskonelämästäkin on tullut traumoja, koska toiset uskovat ja minä uskovana olen myös vajavainen ihminen ja koska usko on tuonut paljon sellasta määritelmää, millainen mun PITÄS olla (vaikka luulen, ettei pohjimmainen tarkoitus kristillisyydellä ole ollenkaan sellainen). Niin..siis pääpointiin...eli uskon, että ilman Jumalaa tai sitä toivoa, jonka saan Jumalasta en olisi tässä tänään. Tai ilman toivoa tai oikeastaan uskoa taivaasta. Siitä että usko Jeesukseen riittää..pääsemään taivaan kotiin. Olisi tosi lohdutonta ajatella vaan, että ei ole ketään suurempaa, joka pitää huolta ja joka kerran odottaa mua tuolla taivaassa. Olisi tosi lohdutonta ajatella, että tämä on tässä...varsinkin, kun oma elämä ei mistään helpoimmasta päästä ole. Tätä teemaa oon kelaillut tässä lähiaikoina.

Kuulumisia ruskan keskeltä

Paljon on pohdiskelua ja sanottavaa, mutta en tiedä onko tää blogi oikea foorumi siihen. Tämähän keskittyy lähinnä elämään tän traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Pitäsi varmaan alkaa pitää päiväkirjaa tai toista blogia ;)

Nyt juuri inhottavassa flunssassa, mutta takana mukava noin viikon matka toiselle puolelle Suomea. Kaik mäni hyvin. Oli hauskaa! Tässä oottelen tietoa siitä pääsenkö ammatilliselle kuntoutuskurssille ja tietysti tietoa siitä tuleeko vammaistuelle jatkoa. Nyt asiat ei oo enää mun käsissä. Mut en tahdo ajatella, että ne ois "vaan" Kelan tätien käsissä, vaan haluan ajatella myös, että ne on Korkeammissa käsissä eli Taivaan Isän käsissä.

Koska mulla on ollut auktoriteettien kanssa traumakokemuksia, se tietysti on aina heijastellut mun jumalakuvaan ja jumalasuhteeseen ja tekee sitä vieläkin. Oon joskus sanonut kavereille, että haluaisin löytää Taivaan Isän. Vaikka tiedän, että Jumala näytti itsensä Jeesuksessa, joka on rakkauden perikuva Raamatussa, niin ei se tunnu menevän helposti jakeluun. Mulle Jumala ei kovinkaan paljon ole ollut Taivaan Isä ja siksi ehkä mun usko on ollut kovin suorituskeskeistä ja sit kun en oo pystyny suorittamaan niin oon kokenut olevani kakkosluokan uskova tai en uskova ollenkaan. Mutta nyt haussa siis oikeampi ja lempeämpi jumalakuva. Toivottavasti löydän sellaisen. Se on rukouksissa.

Eipä tässä nyt muuta tähän hätään (vaikka mielessä on kaikkea, niin en viitti kaikkea tänne kirjottaa)

Muuri joka kestää kaiken?

Tänään vietän piiiiitkästä aikaa päivää (eli vuosi sitten viimeksi), jolloin haluan keskittyä mun jumalasuhteeseen. Mä tiedän, että kun Jumala puhuu, niin voi tapahtua paranemista.

Mietin tänään, että olen halunnut pitkään jotakuta, joka pystyisi ottamaan mun kaikki osani vastaan ja tunteeni vastaan. Ihmisistä en ole sellaista löytänyt. Kuinka voinkaan? Kukaan ihminen ei voi olla täydellinen ja ehkä oma luottamukseni ihmisten kykyyn myös horjuu.

Tänään kun rukoilin, niin taas kerran koin, että mun Luoja, Jumala voi ottaa kaiken vastaan. Häntä kutsutaan Raamatussa kallioksi, linnaksi ja suojamuuriksi. Eikö juuri tällaista vahvutta vasten voi tuoda kaikki tunteensa turvallisesti esiin. Eikö juuri tällainen muuri kestäisi sitä teini-ikäisen osani kapinaa ja epäilyksiä? Kyllä! 

Jumala tietää mut millainen oon ollut syntymästäni lähtien ja mitä on ollut matkan varrella. Siksi hän ymmärtää mun epämääräisiä reaktioita, joita ite en ymmärrä, joita muut ei ymmärrä. Joita terapeutti voi yrittää jollain tavalla ymmärtää. Mutta Hän ymmärtää täysin. Mun Muuri joka kestää kaiken! 

Voi, haluaisin opetella luottamaan tähän Muuriin!    

Leppoisaa lauantaita

Lauantaita!

Muutaman päivän ajan olo on ollut toisinaan jopa mukava...vaikkakin väsynyt. Tiedä häntä mistä johtuu. Ehkä tai varmastikin pieni vappumatka ja kaverien näkeminen auttoi asiaa ja tietenkin rukoukset. Mun lääkäri yrittää monesti tiedustella sitä, että vaihteleeko mun mielialat yhtäkkiä ja ihan syyttä suotta. Itse kyllä oon sitä mieltä, että aina siihen on joku syy taustalla, jonka voin nimetä. En tiedä mitä diagnoosia hän kalastelee.

En oo halunnut paljon vammaistukihakemusta ajatella. Pakko vaan ajatella, että Jumala pitää jollain tavalla huolta. Oishan tää usko aika päätöntä muuten. Työjuttuja, saikun jatkumista ja tulevaisuuttakaan en oo halunnut nyt kauheesti pähkäillä. Joskus tarvii lomaa jatkuvasta ajattelusta. Ehkä siksi onkin ihan jees olo.

On ollut muuten todella ilahduttavaa saada teiltä mailia rakkaat lukijat. Se on ollut aina positiivinen yllätys. Kiitos!

Muuten. Koska olen toimittaja, mutta en pysty tekemään ko. työtä, niin mulla ois unelmana perustaa myös sellainen blogi, jossa kertoisin ihmisten mielenkiintoisia (elämän)tarinoita. Siis..niin, että ihmisten nimet oisi muutettuja. Mutta sitten pitäisi kerätä niitä tarinoita. Ei ihan pelkkää omaa kaveripiiriä viittisi haastatella :) Aika haastavaa, mutta kattotaan nyt tuleeko siitä mitään. Itse vaan tykkään lukea henkilöhaastatteluja, niin ajattelin, että ehkä joku muukin haluais lukea.

Sellasta.

Mutta palataan!

Yllättävä kanssakärsijä..

Varoitus, tämä teksti sisältää kristillistä sisältöä ;)

Oon lukenut  Timothy Kellerin kirjaa Mihin Jumalaa tarvitaan? Se on tosi hyvä pohdiskelua herättävä teos. Tartuin kirjaan, koska myönnän, itsellä on ollut välillä vaikeaa uskoa Jumalaan kaiken kärsimäni keskellä. Mutta aina olen palannut siihen, että kyllä..Häneen ja Hänen rakkauteensa minä uskon.

Yksi pointti kirjan alussa kuitenkin sai mun sydämen ihan sulamaan:

"Jos uskomme kristinuskon opetukseen, että Jeesus on Jumala ja että hän meni ristille, saamme syvää lohtua ja voimaa kohdata maanpäällisen elämän julmat tosiasiat. Voimme tietää, että Jumala todellakin on IMMANUEL - Jumala meidän kanssamme - jopa pahimmissa kärsimyksissä.  Jeesus koki sijaiskärsijänä sen loputtoman eron Jumalasta, jonka ihmissuku on ansainnut. Jeesus oli saanut Isän ääretöntä rakkautta kautta koko ikuisuuden. Jeesuksen kärsimyksen on täytynyt olla sietämätöntä. Hänet leikattiin irti Isästä. Hylkäämistä koskeva huuto ristillä - Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit? on syvästi suhteeseen liittyvä ilmaus. Huudossa on säälimätöntä aitoutta. Maailmanuskonnoista ainoana kristinusko julistaa, että Jumala tuli ihmiseksi ainoastaan ja täydesti Jeesuksessa Kristuksessa ja tuntee siksi omakohtaisesti epätoivon, torjutuksi tulemisen, yksinäisyysen, köyhyyden, menetyksen, kidutuksen ja vankeuden. "

Ristillä hän meni edemmäs pahintakin inhimillistä kärsimystä ja koko kosmista torjutuksi tulemista ja tuskaa, jotka ylittävät meidän kokemamme yhtä ehdottomasti kuin hänen tietonsa ja voimansa ylittävät meidän tietomme ja voimamme. Kuollessaan Jumala kärsii rakkaudessa ja samastuu siten ihmisten ja Jumalan hylkäämiin. Miksi hän tekee niin? Raamattu sanoo, että Jeesus tuli pelastustehtävään luomakunnan tähden. Hänen oli maksettava synneistämme, jotta hän eräänä päivänä voi lopettaa pahuuden ja kärsimyksen lopettamatta meitä."

Niin..ja siis Jeesushan nousi ylös kuolleista, eikä jäänyt sinne ristille. Toivoa!

"Miksi Jumala sallii kärsimyksen?" "Miksi hän sallii pahuuden jatkua?". Jos katsomme Jeesuksen ristiä, emme vieläkään tiedä mikä vastaus on. Nyt tiedämme kuitenkin, mikä vastaus ei ole. Se ei voi olla, ettei hän rakasta meitä. Se ei voi olla, ettei hän ole välinpitämätön tai vapaa meidän tilastamme."

Taidan rakastaa tätä Jumalaa....

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.

Jumala ja dissosiaatiohäiriö?!?

Oon miettinyt joskus, että onko uskosta Jumalaan hyötyä tässä dissosiaatio-hommassa. Eilen sain väläyksen tai muistutuksen siitä, että Jumala hyväksyy mun kaikki puolet, mun kaikki osat. Siitä on hyvä lähteä. Edes joku hyväksyy, jos ei muut vielä tai jos en minä vielä. Tai kun en minä vielä ;)

Jumala on nähnyt mun koko elinkaaren. Oikeastaan kukaan muu ei ole nähnyt sitä niin kunnolla ja tiennyt miltä musta tuntuu. Siksi on hienoa, että mulla on Jumala - se yksi joka NIIN tietää miksi koen mitä koen, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn ja miksi pelkään niin kuin pelkään. Kristinuskon Jumalan suurin kertomus itsestään on se, kuinka Hän antoi itsensä minun vajavuuksieni edestä, jotta minulla voisi olla yhteys tähän täydelliseen. Tuo luonne...se ei vaan voi olla sellainen ilman sitä, että hän näkee, hyväksyy, ymmärtää dissosiaatiohäiriötäkin.

On ollut aikoja, että oon keskittynyt siihen, että miksi Jumala ei paranna mua tai rukoillut sitä kovasti (kyllähän rukoilen edelleen..onhan tää sen verran kamalaa), mutta tärkeintä musta on se, että hän ymmärtää. Jos jotain, niin ymmärrystä kaipaan.

On se ottanut, mutta vähän antanutkin

Joskus mietin, että traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on sekä antanut että ottanut minulta. Ehkä se on ottanut enemmän..siltä tuntuu nyt, mutta on se antanutkin.

En voinut alle parikymppisenä tietää mikä mua odottaisi ,kun "kasvan isoksi". Traumaperäinen dissosiaatiohäiriö ja kaikki siihen kuuluva tuli mulle yllätyksenä..epämiellyttävänä yllätyksenä 21-vuotiaana.
Mulla oli samanlaisia unelmia kuin muillakin ihmisillä, jopa ehkä suurempia kuin joillakin. Mun elämä muuttui täysin. Ja tällä hetkellä en tiedä mitä on realistista odottaa. Mä en tiedä pystynkö mä solmimaan kestävän parisuhteen saatikka olemaan äiti. Ekaan jotenkin vielä voin uskoa ihan pikkusen, mutta tohon vikaan on vaikea uskoa. On niin paljon omia ongelmia itsensä ja jaksamisensa kanssa, että on vaikea kuvitella, että pystyisi huolehtimaan jostakusta, joka on täysin riippuvainen minusta. En välttämättä jaksaisi yövalvomisia ja kaikennäköistä muuta mitä asiaan kuuluu. Nää on asioita, jotka tekee mut surulliseksi ja yksinäiseksi. Tulenko aina olemaan yksin? Ja onko minusta koskaan äidiksi? Tietenkin,kun Jumala-aspekti on olemassa..siis että usko Jumalaan, joka voi tehdä ihmeitä ja muuttaa elämää, niin toki kaikki on mahdollista. Mutta tahdon olla näissä asioissa realistinen...en halua tippua korkealta haaveista. Onneksi mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta edes.

Oon jounut luopumaan paljosta: urasta, tasapainoisesta elämästä, poikaystävästä, virkeästä sosiaalisesta elämästä, tasapainoisesta uskosta Jumalaan, matkustamisesta jne. jne.

No, mitä hyvää häiriöstä on. Oikeastaan ainut hyvä asia, jonka keksin on se, että musta on tullut melko ymmärtäväinen ihmisiä kohtaan, joilla on erilaisia elämäntilanteita ja vaikeuksia. Musta on tullut empaattisempi. Joskus se on kyllä ärsyttävääkin,kun sitten ei ole voimavaroja kuitenkaan auttaa.

Isoista asioista kirjoitin, mutta nyt ne "möröt" on sanottu ääneen. Niin...jäämme seuraamaan elämääni ja katsomaan millaiseksi se muodostuu. Nyt yritän tehdä tämänhetkisestä elämästäni mahdollisimman siedettävää ja hyvää.

Mutta tiiättekö, ei ole helppoa.

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!

Unelmista ja kivuista

Eilen mulla oli hyvä päivä. Se tuntui todella hyvältä! Muitten mittapuiden mukaan se olis ollu varmaan normaali päivä. Toivottavasti uudet lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa positiivisempaan suuntaan. Tänäänkin on ollut ihan ok päivä. Ei pahempaa ahdistusta. Tosin, kun vietti yli puoli päivää yksin, niin silloin rupeaa haikailemaan aina jotain actionia tai muistelemaan millaista se oli, kun seurusteli.

Mun tavoitteena on saada tavallinen elämä, tavallinen arki ja tyytyväisyys niihin. Aiemmin mulla oli tosi hurjia ja isoja unelmia (tosin tuo äsken mainitsema on tällä hetkellä mulle ISO unelma). Ajattelin, että asuisin ulkomailla ja mulla ois hieno maailmanparannustyö ja vaikka ja mitä. Sairauden myötä omat unelmat ovat muuttuneet. Toki vieläkin hetkittäin haikailen "jonkun suuren perään", mutta tajuan, että voisin tehdä tavallisessa elämässäkin tärkeitä asioita ja olla lähimmäinen toisille. Unelmat ovat muuttuneet, koska minä olen muuttunut.

Joku sanoo jostain sairaudesta, ettei antaisi sitä pois. Minä todellakin antaisin pois, vaikka välttämättä tietyillä alueilla ei sitten kasvua olisikaan tapahtunut ollenkaan ilman sitä, mutta on tää sellanen "piikki lihassa", joka vaikuttaa joka ikiseen päivään. Sanoisin siis mielelläni, että " tulkaa ja ottakaa tämä minulta pois".

Kristittynä oon kohdannut kriisejä tän kaiken keskellä. Tällä hetkellä ärsyttää puheet jumalanpalveluksissa, joissa puhutaan Jumalan lupauksista sillä ja tällä alueella. Mun on vaikea luottaa, koska en (ainakaan omasta näkökulmastani) ole nähnyt lupausten toteutumista elämässäni. Siksi oonkin vältellyt monta kuukautta kristillisiä tapahtumia ja jumalanpalveluksia. Kun se sattuu kuulla asioita, joita ei kuitenkaan tunnu näkevän omassa elämässä. Ehkä annan kuitenkin huomenna yhdelle tilaisuudelle mahdollisuuden ja menen pitkästä aikaa "Jumalan Sanan kuuloon". Toivottavasti se tuottaisi jotain hyvää, eikä vaan ärsytystä.

Tässä kuva, jonka haluaisin olevan...noh..jonka unelmoisin ja toivoisin olevan totta:

"Elämää" odottaessa....

Todella surullista ja ärsyttävää on se, kun tuntuu, ettei saa elämästään kiinni ja vuodet vaan vierii eteenpäin. Tulee olo, että mitä kaikkea sitä missaa. Vaikea on myös välillä keskittyä juuri siihen hetkeen mikä on käsillä, paitsi silloin kun on tosi vaikeaa. Silloin on pakko.

Onhan niitä hyviäkin tapahtumia mahtunut elämään. Mulla oli viisi vuotta sellasta, että oli vain vähän oireita. Silloin opiskelinkin ammatin ja kävin "kunnon" töissä. Kiitän niistä vuosista ihan hirveesti, koska ne jotenkin kertoo mulle sen, että mussa on osa, joka voi elää suhteellisen normaalia elämää. Mulla on kyky siihen. Se kyky on tällä hetkellä vaan hukassa.

Tällä hetkellä kaikki energia menee siihen, kun halusin kokeilla jotain toimivampaa lääkettä. Mulla oli ollut 10 vuotta sama lääke, mutta sen teho oli pikkuhiljaa hiipunut. Uuden lääkkeen sivuvaikutukset vaan ovat olleet tosi inhottavia ja oonkin päättänyt, että mikäli ei muutamaan viikkoon häviä niin lääke ei ole sen arvoinen. Oireina on siis ollut lisääntyvää ahdistuneisuutta kaikissa sen eri muodoissa ja myös turvattomuuden tunnetta.

Välillä oon ollut vihainen Jumalalle, että miksi mulle ja miksi näin? Toki kysymykseen palaan jatkuvasti, mutta onneksi viime kuukausien aikana en ole enää epäillyt niin paljon Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se oli kauheaa se epäilys. Se vielä pahensi oloa. Jumala rakastaa ja minä riitän hänelle. Toivottavasti löydän vielä sen, että riittäisin itsellenikin.

Noh..elämää odottaessa..päivä kerrallaan ja onhan tääkin elämää...täytyy aina muistaa, että jollain on vielä huonommin, vaikka ei se itseään..eikä varsinkaan sitä toista paljon lohduta. Mutta onhan tää oma elämä kuitenkin aina arvokas!!

Tuohon otsikkoon löytyy ihmisiltä kaikenlaisia eri mottoja. Tässäpä niitä:

- Life begins in the end of your comfort zone.
- Life beings when fear ends.
- The "good" life begins when you stop wanting  a better one.
- Life begins in the moment of conception.
- Life begins in the moment of birth.
- Life begins after coffee ;)

Mikä näistä on sun mielestä paras vai löytyykö vielä parempaa mottoa?