Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?