Kesän jälkeen

Pieni kesätauko on tässä taas ollut. Kesä oli tunneilmastoltaan levollinen. Nyt taas, kun syksy tulee on alkanut tulla haasteita.

Ensinnäkin, mulla on pieni kissanpentu, joka auttaa pikkuisen mua pysymään ´tässä hetkessä´mikä on ihana asia. Hänestä on paljon ollut apua.

Mutta tähän viikkoon:

Tämä viikko on ollut aivan karmea.Mulla nuo PMS-oireet pahentaa ahdistuneisuutta ja yliherkkyyttä. Tuntuu, että triggeritkin voimakkaammin vaikuttaa. On myös uusi harkka alkamassa ja opiskelu, koska pääsin Kelan mielenterveyskuntoutujien työelämäohjaukseen.

Tällä viikolla sisäinen kriitikko on taas saanut kritisoimista ja on ruoskinut mua mennen tullen, koska oon huomannut itsessäni erilaisia tunteita..myös ns. ei positiivisia tunteita toisia kohtaan, enkä millään meinaa saada siltä kriitikolta rauhaa. Ihan kamalaa! Nii, mun lääkäri on sanonut, että mulla on myös vaativan persoonallisuuden piirteitä.

Jouduin äsken ottamaan rauhottavaa, kun kriitikko arvosteli niin, että en meinannut pystyä hengittämään. Sitten otin vihon ja kynän käteen ja päätin alkaa kirjoittaan pienelle itselleni. Näin kirjoitin tänään:

" Rakas pieni,
Sulla on lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita tunnet. Sun ei tarvi hävitä tai lakata olemasta. Saat omistaa omia mielipiteitä ja olla näkyvä. Kaikki ei aina ole sun syytä. Sun ei tarvitse ylianteeksipyytää.

Saat olla kateellinen, kunhan et aiheuta toiselle pahaa. Saat olla vihainen, kunhan et tapa toista. Saat olla ärsyyntynyt ja saat olla turhautunut, jopa ahdistunut. Ei sun tarvi yrittää muuta. Ei tarvi yrittää johonkin mihin et pysty. Ei sun tarvi yrittää kontrolloida jotain mitä et voi. Oo armollinen itsellesi, sweet soul.

Ei kaikelle voi mitään. Anna olla. Saat olla. SAAT OLLA!"

Onko toisilla ikinä tällasta itsensä ruoskintaa. Mulla varmaan pahentaa sitä se, että oon ollut jossain vaiheessa mukana lakihenkisessä kristillisyydessä, jossa eri tunteetkin leimattiin pahoiksi. Oman vanhemman  tunnemaailman rajuuden varjossa myöskään ei ollut ns. ´lupaa´tuntea omia tunteita..niitä epämiellyttäviä.

Onko kellään muulla vaativuutta ja miten tulet sen kanssa toimeen? Ois kiva kuulla mailissa. Edes yksi rivi.

Dissosiatiivisen arkea

Tänään on lauantai-ilta. Mä en varmaan oo pitkään aikaan ollu lauantaita/lauantai-iltaa yksin, koska tää tuntuu välillä tosi yksinäiseltä. Lauantait on ollu aina sellasia.

Muutenkin oon kokenut sellasia tunteita, joista luulin jo päässeeni eroon, kun niitä vähään aikaan ei oo näkynyt. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne ehkä suurin niistä. Sellanen selittämätön. Ihan hetkessä tuleva. Not nice :( Mutta haluan, että pystyn niissä hetkissä olemaan yksin. Mulla ei oo aina tuttuja tai vanhempia käytettävissä. Ja oonhan mä ollutkin. Mut se on aina iso tiputus, kun muutaman kuukauden "hyvän kauden" jälkeen alkaa tulla näitä tunteita. Eilen tuli sellainen olo. Menin viltin alle "turvaan", eikä huvittanut tulla sieltä pois. Peruin yhden tapaamisenkin. Onneksi kaveri pyysi kattomaan sen asuntoa..sain itteni liikkeelle ja lenkille.

Muutenkin sellane ihmeellinen olo, että kokee kaikki todella voimakkaasti. Itkee helposti sekä surusta että ilosta. Voihan ne hormoonitkin olla...hehheh..mutta se ei selitä tota turvattomuutta. Tai ehkä se, että ylipäätään musta on turvaton tuntee kaikenlaisia voimakkaita tunteita.

Joskus, kun mulla on ihan äärettömän turvaton olo...lähinnä erotilanteissa ja silleen, jotka mä erotan nyt tästä täniltaisesta, niin musta tuntuu kevyemmältä ja ihan fyysisesti tosi hauraalta niinku kropassa. Jos traumaperäistä dissosiaatiota on uskominen niin voin kokea itseni kevyemmäksi, koska trauma kumpuaa lapsuudesta. Ihan viime aikoina vaan jotenkin tiedostanut tän.

Sitten ehkä mulla nyt on eri osilla ollut eri fiiliksiä asioista, kuten vaikka harjoitteluun menosta ja siksi tulee outoja tunteita mun tuntevalle osalle, kun aikuisosa on taas ihan kiitollinen, jos tulis tekemistä.

Mut joo...kunhan tässä jorisen taas fiiliksiäni tänne blogiin.

Ja hassua, että jotkut lääkärit ei usko traumaperäiseen dissosiaatioon...niin..totta se on.
Diagnoosin kunniaksi tänne tällainen kuva:

Kun onnen ja ilon hetket ovat vähissä

Kun on tällainen häiriö kuorrutettuna ahdistuneisuudella ja vaikka muulla millä, niin onnen ja ilon hetket ovat melko vähissä. En pysty itse vääntämään niitä,vaikka kuinka haluaisin...paitsi ehkä vähän liikunnalla ja menemällä katsomaan tuttua koiraa.

Onnen ja ilon hetket tulevat sattumalta...ne ovat lyhyitä seesteitä oloja, jotka tulevat kutsumatta ja yllättäen.

Joskus se on jokin asia luonnossa, joskus raukea aamuolo, joskus jonkin kauniin asian näkeminen, joskus lasten ja eläinten ilo. Nämä hetket ovat elinehtoja kun ei voi luottaa seuraavaan päivään, että millainen olo silloin on. Näitä hetkiä odottaen ja niitä vaalien tähän kesään.

Yksinäisyydestä

Kuuluuko teidän muiden häiriöön inhottavia yksinäisyyden tunteita jopa seurassa ja yksinkin, jos viikonloppuna ei ole tekemistä? Riippuuko se siitä oletko parisuhteessa vai et?

 Itse en siis ole parisuhteessa ja tunnen kumpaakin. Joskus olen tuntenut sitä parisuhteessakin. Miten te selviätte niistä päivistä ja hetkistä jos tunne on erittäin vahva? Tänään itse sorruin mässäilyyn..hmm...Yleensä yritän sitä pitää loitolla surffailemalla netissä, katselemalla tv:tä, odottaen seuraavaa päivää jne. jne.
 Ideoita otetaan vastaan selviämiskeinoiksi, mutta kiitos ei huumaavia aineita vastaukseksi !

Mulle voi laitella s-postia.

Muuri joka kestää kaiken?

Tänään vietän piiiiitkästä aikaa päivää (eli vuosi sitten viimeksi), jolloin haluan keskittyä mun jumalasuhteeseen. Mä tiedän, että kun Jumala puhuu, niin voi tapahtua paranemista.

Mietin tänään, että olen halunnut pitkään jotakuta, joka pystyisi ottamaan mun kaikki osani vastaan ja tunteeni vastaan. Ihmisistä en ole sellaista löytänyt. Kuinka voinkaan? Kukaan ihminen ei voi olla täydellinen ja ehkä oma luottamukseni ihmisten kykyyn myös horjuu.

Tänään kun rukoilin, niin taas kerran koin, että mun Luoja, Jumala voi ottaa kaiken vastaan. Häntä kutsutaan Raamatussa kallioksi, linnaksi ja suojamuuriksi. Eikö juuri tällaista vahvutta vasten voi tuoda kaikki tunteensa turvallisesti esiin. Eikö juuri tällainen muuri kestäisi sitä teini-ikäisen osani kapinaa ja epäilyksiä? Kyllä! 

Jumala tietää mut millainen oon ollut syntymästäni lähtien ja mitä on ollut matkan varrella. Siksi hän ymmärtää mun epämääräisiä reaktioita, joita ite en ymmärrä, joita muut ei ymmärrä. Joita terapeutti voi yrittää jollain tavalla ymmärtää. Mutta Hän ymmärtää täysin. Mun Muuri joka kestää kaiken! 

Voi, haluaisin opetella luottamaan tähän Muuriin!    

Mitä sinulta toivoisin?

En tiedä kelle tämä teksti/runo on osoitettu.

"Mitä sinulta toivoisin?
Kykyä ottaa tunteeni vastaan.
Nähdä suruni, huomata pelkoni.
Olla siinä vaikka ihan hiljaa, mutta läsnä.
Pitää sylissä.

Mitä sinulta toivoisin?
Kykyä kestää vihani.
Olla siinä kuin seinämä
kun puin pieniä nyrkkejäni rintaasi vasten.
Ja sitten sulkea minut syliisi
ja rauhoittaa.

Mitä sinulta toivoisin?
Toivoisin, että voisit kestää pienen ihmisenalun
olemassaolon kaikkine tunteinensa. Myös niine tunteinensa, jotka
eivät sinua miellytä.Ottaisit kaiken vastaan kuin aikuinen. etkä
heittäytyisi itse lapseksi.

Toivoisin sinusta niin paljon turvallista aikuista."

Näin jälkeenpäin miettiessä tuon kirjoitti mun lapsiosa tai minä pienenä
vanhemmalleen. Silloin kun olin fyysisesti pienempi lapsi, minulla ei ollut sanoja. Nyt on. Myöhäisiähän nämä toiveet on, mutta sain ne nyt kirjoitettua ja kirjoitin jostain syystä preesensissä. Ehkä opin olemaan itse itselleni tuo puuttuva vanhempi...joskus.

Nyyh..

Viha asioista joiden takia on aikanaan ajautunut kiltteyteen

Sain 5 viikkoa saikkua ja tuntuu helpottavalta. Vaikka en voi iäti paeta tilanteita, joissa vihaisuutta ja ärtymystä ilmenee, niin saan edes hetken hengähtää ja tutustua tähän puoleen itsestäni rauhassa ilman häpeää.

Kun olin lähtenyt lääkäriltä niin, joku osa minussa oli ylpeä. Se oli ylpeä sen vuoksi, että oli pystynyt puolustamaan toista osaani. Se sanoi toiselle osalleni: " Minä pidän sinusta huolta. Minä taistelen puolestasi. Ajan oikeuksiasi."

Puhuin lääkärin kanssa siitä, miksi mun on vaikeata hyväksyä vihan/aggression/ärtymyksen tunteita. Puhuttiin ensin hylkäämisen pelosta. Traumasta, että jos en ole "kiltti", minut hylätään. Juontaa lapsuudestani. Toisena asiana nousi se, että miten se, että olen kasvanut kristillisissä ympyröissä...välillä vähän ahtaissakin, on vaikuttanut asiaan. En kauheasti puhunut tästä, mutta sanoin, että se itse asiassa, nyt kun miettii, se vaikuttaa TODELLA PALJON siihen, että en hyväksy tunteitani. Kristillisissä piireissä ei paljon puhuta epämiellyttävistä tunteista hyväksyttävinä. Olen ollut piireissä, jossa niitä on enemmänkin "ajettu ulos meistä".
Kuka siinä nyt sitten uskaltaa tuntea tunteita tai jos tunteekin, niin kuinka tehdä se ilman häpeää ja itsesyytöksiä?

Kävellessäni kotiin, huomasin kuinka sisälläni kuohahti mieletön viha sitä ajattelua kohtaan, että koko tunteiden kirjoa ei niin vaan ole hyväksytty niissä kristillisissä piireissä, joissa minä olen ollut. Tuli vihan tunne siitä, että kotona ei ole ollut niille tilaa, eikä sitten hengellisessä kodissa eli seurakunnassakaan. Viha kuohahti siitä, että tämä puoli minussa on jäänyt niin tiiviisti piiloon, että vasta nyt 33-vuotiaana alan tuntea noita tunteita. On kuin osa minusta olisi ollut kadonnut. Ja nyt sitten hävettää silti.

Usein lapsuuden olosuhteissa syntynyt liika kiltteys ja kristillinen yhteisö, jossa mielletään tunteet voimakkaasti pahoiksi tai hyviksi ja jossa ei puhuta siitä, että myös epämiellyttävät tunteet ovat normaaleja ja jopa tervettä, eivät ole hyvä yhdistelmä. Näin ei synny terveitä ihmisiä, joilla on terve minuus.

Ugh. Olen puhunut tämän päivän aatoksiani.

Väsyykö läheiset - loppuuko myötätunto?

Tulipa vaan mieleen sellainen, että musta ei aina varmaan näe, että mulla on vaikeaa. Juttelin siitä tänään terapiassa. Saatan puhua asioistani tosi silleen kliinisesti (ilman tunteita), joten monet varmaan olettaa, että oon ihan fine. Ja siksi en ehkä saa sellasta tiettyä tukea tai myötätuntoa mitä tarvisin. Osaan kirjoittaa, mutta se on eri asia kuin se, jos puhuis tunteella asioistaan. Mä en esimerkiksi kovin usein itke, kun puhun asioistani. Tänään terapiassa itkin pitkästä aikaa puhuessani asioistani. Muth....itkulla sais myötätuntoa. Kai.

Toinen juttu on se, että kun on vuosia ollut vaikeaa, niin koska ihmisillä (ystävillä ja läheisillä) tulee se piste, ettei enää edes pysty tuntemaan myötuntoa, että enemmänkin vaan ärsyttää, kun se toinen vaan jankuttaa AINA.

Nii..tällasta tänä iltana.

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Dissosiaatiohäiriöinen ja eläytyminen/empatia

Joskus mietin, että oisko vaan "helpompaa" olla sellanen "seko", joka ei tajuais olevansa "seko". Joskus se vaan tuntuu niin hirveeltä, kun tietää käyttäytyvänsä oudosti tai kokevansa oudosti  ja tiedostaa sen itse. Se on rankkaa!

Useimmiten, jos mulla on dissosiaatio-oireet päällä, toiset ei huomaa sitä. Mulla ne on senkaltaisia. Esimerkiksi jos on sellanen epätodellinen olo. Ei sitä päälle päin kukaan nää ja yritänkin käyttäytyä tosi fiksusti. Sit vaan ite tietää millainen olo on ja se tuntuu friikiltä. Ihan ku ois osaksi omassa maailmassa ja kuitenkin tässä maailmassa. 

Tunnen todella paljon sympatiaa ja empatiaa kanssakärsijöitäni kohtaan. Siinä ryhmässäkin koen voimakasta empatiaa. Joskus se kyllä vaikuttaa sitä, että tulee itellä paha olla sen takia, kun kuulee kuinka paha on toisella olla.

Mulla on voimakas ominaisuus se, että eläydyn toisiin. Kun oon ollu paljon toisten seurassa, saatan jälkeenpäin puhua kuin he ja mulla saattaa olla samoja eleitä kuin muilla. Tämä voi jopa tapahtua katsoessa intensiivisesti jotain jatkuvaa tv-sarjaa. Tämä piirre kyllä haittaa joskus, koska aina en tiedä, että onko kyseessä nyt eläytyminen toiseen vai ovatko nämä MINUN oikeita tunteita. Sitä imaisee toisten tunteita helposti itseensä. Huomaamatta. En tiedä onko tuttua kellekään.

Muutokset vaikuttaa paljon mun dissosiaatio-oireisiin ja turvattomuuden kokemukseen. Nyt mulla on helmikuussa paljon muutoksia samaan aikaan. Oireita on alkanut tulla enemmän. Onneksi tiedän mistä on kysymys, vaikka joskus säikähdänkin tosi kovasti ja pelkään, että oon tulossa hulluksi.

Mä en tiedä onko tää hyvä asia vai ei, mutta mun ahdistus ja dissosiaatio-oireet on pikkusen muuttunut vihaksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Inhottavaa on se, että ne kohdistuvat toisia kohtaan. En voi paljon hallita niitä ja pelkään tuottavani toisille pahaa mieltä. Tästä kirjoitin lääkärilleni. Hän sanoi, että usein ahdistuksen takana voi olla piilossa olevaa vihaa ja ärtymystä. Onko tämä nyt siis suunta eteenpäin vai taaksepäin. Tiedä häntä.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(

Pienet ilot

Eilen ihan pikkurikkinen ilon tunne valtasi minut pieneksi hetkeksi ja kuulkaa se oli aivan mahtava tunne. En muista koska on ollut viimeksi sellainen tunne. Varmaan kesällä. Luultavasti se tuli siitä, kun kävin kampaajalla ja leikkasin hiukset ja se oli jotenkin voimauttava kokemus. Kävelin kaupungilla ja koin olevani vähän aikaa "normaali" ihminen.

Kun olin ammattikorkeakoulussa ihmiset kuvaili minua sellaseen lappuun, että hymyilen paljon ja olen iloinen. Senkin jälkeen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, koin porukassa olevani sellainen hauska tyyppi. Missä se tyyppi on nyt? Silloin tosin mua haittasi se, että se syvällisempi puoli minusta tuli vain harvoille ilmi.

Mä kaipaan pieniä ilon tunteita (jos ei suuria saa). Mä rukoilen sellaisia hetkiä. Ne antaa voimaa.

Löysin muuten hyviä asioita, joista ehkä vois löytää iloa.Tässä niitä tulee:

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?