Facebook ja hylkäämiskokemukset

Kirottu facebook! Ei ole mukava kuulla, että jaan liian paljon asioitani facebookissa ja siksi ystäväni..siis ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ei halua nähdä mun statuksia. Enää en jaa siellä mitään!

Tää on sama homma mikä toistuu lapsuudessa. Olet hyväksytty vain silloin, kun olet kiltti ja sulla on mukavat jutut. Kun ei ole, niin -> on parempi olla kiltti ja mukavat jutut tai sitten käy huonosti. Sitten sut "hyljätään".

Ei tunnu kivalta. Ei ollenkaan. Tuntuu kuin saisin olla vain puolittain minä. Niin monesti tuntuu siltä. Tiedän, että se ei ole totta (ainakaan monien läheisten ihmisten kohdalla), mutta kun se tunne tulee, niin meinaa tukehtua ja tulla hyperventilaatio. Ihan ku ei sais olla olemassa :(

Ennen facebookkia ei ollu näitä ongelmia. Ja kun on niin yksin...haluaa kirjoittaa mitä kivaa tai huonoa on tapahtunut. Ei ole vieressä sitä kumppania..ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän. Niin..mitenkä nyt sit toimisin after facebook? Ketään ei voi velvoittaa kuuntelemaan mua muuta kuin terapeutin, jolle maksan siitä.

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!