Blogin jatkosta...

Yksi blogin perustamisen haasteista on anonymiteetin säilyminen. Toinen on se, että haluaako lukea kritiikkiä. Mä ehkä en ole tarpeeksi vahva kritiikkiin varsinkin näin henkilökohtaisessa asiassa, josta kirjoitan. Siksi harkitsen blogin lopettmista. Oon kärsinyt häpeää tästä sairaudestani ja myös lääkkeitten syömisestä. Ehkä siksi en tahdo, että niitä asioita morkataan. En tiedä olenko valmis jatkamaan blogia. On mukavaa kuulla kommentteja, mutta en oo tarpeeksi vahva ottamaan kritiikkiä vastaan, varsinkaan koskien juuri tätä häiriötä ja sitten mun lääkitystä. Päätän lähipäivinä mitä teen blogille.

Kotoa lähtemisen vaikeus..

Se on ihan uskomatonta, miten on sellaisia päiviä..itse asiassa tuntuu, että useimmiten on sellainen päivä, että jotenkin on tosi vaikea lähteä kotoa. Pienetkin välimatkat ja ihmisten keskelle meno jotenkin...kai se sitten ahdistaa, koska on niin vaikea lähteä. Ihan, ku ois joku fyysinen sairaus, joka tekee sellasen saamattoman ja voimattoman olon. Välillä oonki miettinyt, että onkohan se fyysistä, mutta tähän mennessä ei ainakaan ole löytynyt mitään esim. kilpirauhashäiriöö tai muuta. Mut se on tosi inhottavaa. Ja se, kuinka helposti ihmisten kanssa väsyy ja kaupungilla väsyy. Se ei oo kyllä normaalia!

Ehkä se liittyy siihen dissosiaatiohäiriön vireystilojen vaihteluun sekä erityisherkkyyteen, jossa yhteenä piirteenä on helposti väsähtäminen. Ja sellainen peruslaiskuus tietysti. Mutta muistelen aikoja, jolloin oon ollut tosi meneväinen ja vaan todellakin ihmettelen. Miten on energiaa riittänyt?

Eilen esimerkiksi olin kaupungilla ja ihmisten seurassa aika suuren osan päivästä, niin tänään oon ollut jotenki ihan väsähtänyt ja saamaton. Mutta...niin vaikeaa kuin se onkin, niin armoa itselle pitäisi toitottaa, eikä syytellä.

Jospa se aurinko tois vähän energiaa ja hassua kyllä: mahdollinen työhonpaluu ja flunssanjälkeinen liikunnan aloittaminen. Aina voi toivoa..

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!

Unelmista ja kivuista

Eilen mulla oli hyvä päivä. Se tuntui todella hyvältä! Muitten mittapuiden mukaan se olis ollu varmaan normaali päivä. Toivottavasti uudet lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa positiivisempaan suuntaan. Tänäänkin on ollut ihan ok päivä. Ei pahempaa ahdistusta. Tosin, kun vietti yli puoli päivää yksin, niin silloin rupeaa haikailemaan aina jotain actionia tai muistelemaan millaista se oli, kun seurusteli.

Mun tavoitteena on saada tavallinen elämä, tavallinen arki ja tyytyväisyys niihin. Aiemmin mulla oli tosi hurjia ja isoja unelmia (tosin tuo äsken mainitsema on tällä hetkellä mulle ISO unelma). Ajattelin, että asuisin ulkomailla ja mulla ois hieno maailmanparannustyö ja vaikka ja mitä. Sairauden myötä omat unelmat ovat muuttuneet. Toki vieläkin hetkittäin haikailen "jonkun suuren perään", mutta tajuan, että voisin tehdä tavallisessa elämässäkin tärkeitä asioita ja olla lähimmäinen toisille. Unelmat ovat muuttuneet, koska minä olen muuttunut.

Joku sanoo jostain sairaudesta, ettei antaisi sitä pois. Minä todellakin antaisin pois, vaikka välttämättä tietyillä alueilla ei sitten kasvua olisikaan tapahtunut ollenkaan ilman sitä, mutta on tää sellanen "piikki lihassa", joka vaikuttaa joka ikiseen päivään. Sanoisin siis mielelläni, että " tulkaa ja ottakaa tämä minulta pois".

Kristittynä oon kohdannut kriisejä tän kaiken keskellä. Tällä hetkellä ärsyttää puheet jumalanpalveluksissa, joissa puhutaan Jumalan lupauksista sillä ja tällä alueella. Mun on vaikea luottaa, koska en (ainakaan omasta näkökulmastani) ole nähnyt lupausten toteutumista elämässäni. Siksi oonkin vältellyt monta kuukautta kristillisiä tapahtumia ja jumalanpalveluksia. Kun se sattuu kuulla asioita, joita ei kuitenkaan tunnu näkevän omassa elämässä. Ehkä annan kuitenkin huomenna yhdelle tilaisuudelle mahdollisuuden ja menen pitkästä aikaa "Jumalan Sanan kuuloon". Toivottavasti se tuottaisi jotain hyvää, eikä vaan ärsytystä.

Tässä kuva, jonka haluaisin olevan...noh..jonka unelmoisin ja toivoisin olevan totta: