Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Ammatillinen kuntoutuskurssi ohi -> ruodintaa

Mulla loppui nyt se ammatillinen kurssi. En koe haikeaksi sitä, että ryhmä loppui, vaan oikeastaan siinä kohtaa kun mun katse kohtasi omaohjaajan katseen, kun hän toivotti hyvää jatkoa, meinasi tulla kyyneleet silmiin. Oltiin kuitenkin juteltu niin paljon ja hän oikeasti panosti minuun, mikä oli aivan ihana asia!

Niille, jotka miettii ammatillista kuntoutuskurssia, niin kyllä se kannattaa. Vaikka itselle ei ryhmämuotoinen kuntoutus aina olekaan se helpoin ja kivoin juttu, niin kyllä siitä saikin. Eniten kuitenkin sain niistä hetkistä, jolloin käsittelimme jotain asiaa aivan uudesta näkökulmasta ja koin, että saan työkaluja tulevaa varten. Saimme todella paljon materiaalia, johon on hyvä palata myöhemmin. Yksilöohjauksesta sain eniten. Ohjaaja on usein valmis panostamaan sinuun, jos sinä olet motivoitunut. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain niin paljon kuitenkin apua ammatillisiin juttuihin ja henkilökohtaiseen elämään.

Kantapään kautta opin monia asioita. Opin siitä, kuinka haluan olla se "hyvä ja kiltti tyttö ryhmässä" ja haluan saada kaikille hyvän olon ja miellyttää toisia. Opin kuinka minua ärsyttää se, jos jonkun toisen ongelmat saa liikaa tilaa keskusteluissa ja omat jäävät sivuun. Minulla saattaa jopa tulla ajatus, että toinen suurentelee. Opin siitä, että harjoitteluissa mun tehtävä ei ole ensisijaisesti yrittää miellyttää ohjaajaa tai muita työntekijöitä, vaan oppia ja tehdä hommia.Opin omasta perfektionismistaa ja kuinka yritän sillä peittää riittämättömyyden tunnetta.

Muutes...Ketipinor ei sovi mulle...tai ainakin mun pitäis syödä sitä kauan. Olin aika pöhnässä ja tuntui, ettei aivot toimi enkä pysty keskittymään opiskeluun, jos sitä syön. Pienikin annos päivällä sai mut nukahtaan 3 tunniksi. Nyt sitten Ataraxia pieni annos iltaisin. Ei se ahdistusta helpota, mut kun sitä Rivatrilia on siirretty pikkuisen sieltä illasta aamuun, niin saa helpommin nukuttua, kun ottaa Ataraxia. Nyt kyllä kun lopetin Ketipinorin on jopa välillä ollut sellanen hypomaaninen olo, mutta en usko kuitenkaan mulla olevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mulla ei ole vahvoja masennuskausia ja mun "hypomania" yleensä johtuu jostain (esim. nyt olin innoissaan siitä, että mua ei väsyttänyt lääkettä käyttäessä niin paljon ja olin kurssin lopusta innoissani). Pystyn myös keskittymään "hypomaniassani" ja hoitamaan hommia. Ja ennen kaikkea nukkumaan.

 Luinpa erästä blogia tässä ja mieleeni tuli (on kyllä tullut muutaman kerran aikaisemminkin) terapeutin vaihto. Tuntuu, että mun on vaikea ilmaista mun vihaista ja ärsyyntynyttä puolta välillä tuolla terapiassa (en tiedä olisiko kenenkään terapeutin kanssa helpompi, mutta tuo on jotenkin liian asiallisen oloinen mun purkauksiin). Pitääpä ottaa hänen kanssa puheeksi tämä. Kuitenkin terapiassa pitäis pystyä siihen(kin).

Harkka numero 2 menossa..

No niin...ammatillisen kuntoutuksen harjoittelu nro 2 on menossa toista viikkoa. Haasteita on, mutta oma opiskelun kohteeksi valittu aine/ammatti tuntuu kyllä kiinnostavalta. Haastavaa tässä onkin se, että en ole ihan tavallinen ammatillinen kuntoutuja harjoittelussa, vaan harjoittelu on mulle myös "opiskeluharjoittelu", koska mun opintoihin ei virallista opiskeluharjoittelua kuulu. Siksi siitä ottaa enemmän paineita, vertaa itseään toiseen alan harjoittelijaan ja miettii sitä, että kuinka saa annetuksi itsestään mahdollisimman hyvän kuvan siellä harkkapaikassa, jos vaikka joskus pääsee töihin tai sijaiseksi sinne. Eli samoihin ongelmiin törmään kuin aikaisemmin, mutta sillä erotuksella, että koska voimia ei ole liikaa, niin en pysty antamaan parasta kuvaa itsestäni, kun ei vaan lähe...jos en kelpaa tällaisena, ni en sitten. Lisäksi mun ohjaaja on todella erilainen kuin mä ja niin on myös toinen harjoittelija, joten ei ihan natsaa yhteen. Varsinkin ohjaajan kanssa on välillä tullut tilanteita, joissa hän kautta rantain kertoo, ettei pidä jostain mitä sanon tai mitä olen (ei siis itse harjoittelun työhön liittyvää). Aluksi yritin miellyttää häntä, mutta nyt en vaan jaksa. Voin kai olla hiljaakin...itse asiassa on välillä mukava vaan olla hiljaa ja kuunnella, kun ei jaksa olla sellanen "ylikiinnostunut mielistelijä"...vaikka en tiedä saisinko silloin enemmän pointseja, mutta kuten sanoin, niin en vaan jaksa miellyttää. Been there and done that too much now.

Ja omat pätevyyteen vievät polut välillä stressaa, koska ne ei ole ihan niitä normaaleja polkuja, joiden kautta muut menee, enkä tiedä vaikuttaako se työnsaantiin. Noh..kun oppisi olemaan murehtimatta etukäteen.

Mut joo..se välissä ollut kuntoutuskurssin väliviikko, kun oli sitä kurssia oli oikeastaan kaikkein rankin tietyllä tapaa..tai sit silloin vain kaikki stressaaminen purkautui....Nyt  stressaan kyl jokaista päivää paljon enemmän kuin edellisessä (kun se oli paljon rennompi paikka), mutta silti en koe sellaista kokonaisvaltaista ahdistusta kun kuntoutuskurssin kurssipäivinä. En varmaan sovellu kauheen hyvin tollaseen ryhmämuotoiseen mt-kuntoutujien juttuun...oon tullu siihen tulokseen.

Joo..tällasta raportointia nyt oli tää blogipostaus, mutta ajattelin nyt ilmoittaa, että elossa ollaan ja toinen harkka menossa.

Harkka yli puolen välin ja opiskelua pukkaa...

Oon nyt ollut harkassa neljä viikkoa. Nyt on viides menossa. Meen saman alan harkkaan vielä toiseksi seitsemäksi viikoksi, sitten kun tää harkka on ohi ja ryhmäviikko takana. Ystäväni kurssilta joutui lopettamaan oman harkkansa ja jäämään saikulle. Etsii nyt uutta stressittömämpää harkkapaikkaa. Saa olla kiitollinen, että oon viihtynyt omassa harkkapaikassa ja kaikki on siellä mennyt hyvin. Intoa on vielä, ei silleen liikaa, että kyllä ihan nauttii omasta ajastakin ja välillä tylsistyttää, mutta kuitenki silleen kivasti. Silti vielä taistelen oman hyväksytyksi/arvostetuksi tulemisen kanssa. Oikein välillä sisäisesti anelen hyväksyntää, vaikka kyllä mä oikeesti luulen, että sitä saan. En vaan usko.

Pääsin myös jatkamaan alan opintoja, joista olen osan suorittanut. Mulla olis uusi pätevyys siis hakusessa. Uskalsin nyt hakea ja satsata niihin, vaikka tulevaisuudesta ei tiedä, työllisyys alalla on huono ja oma vointi voi mennä miten vaan. Motivaatiota on nyt. Uskon myös, että silloin on hyvä yrittää, jos on motivaatiota. Ja koskaan tulevaisuudesta ei voi tietää.

Välillä, vaikka kokee kaikenlaisia onnistumisia, joku ( varmaankin lapsiosa) ihan selkeästi minussa itkee..se itkee silloinkin, kun on positiivista. Onkohan se saanut kokea liian vähän jossain vaiheessa positiivisia asioita..

Tässä käytän blogitilan hyväkseni myös suositellakseni erästä kirjaa, joka on laittanut mut pohtimaan asioita. Oon aiemminkin lukenut häpeätutkija Brené Brownin kirjoja, mutta viimeksi suomennetuin : Uskalla haavoittua - elä rohkeasti täydellä sydämellä tuntuu huipulta. Ostin sen jopa omaksi. Oikeastaan sitä ennen ois hyvä lukea saman kirjailijan kirja En olekaan yksin.
Me dissothan ei kauhean helposti uskalleta tai haluta uskaltaa olla haavoittuvaisia, koska se sattuu niin paljon...ja niin kauan ku ei pysty, ei tarvikaan. Mutta hyvä kirja tulevaisuutta varten.

Tällasta tänään.
Mitäs teille kuuluu? Saa lähettää sähköpostiin viestiä :)

Työharjoittelua viikko takana

No niin...nyt siis ollaan ammatillisen kuntoutuskurssin siinä vaiheessa, että ensimmäinen työharjoittelu on alkanut ja on käyty siellä ensimmäinen viikko. Itse työstä tykkään kyllä tosi paljon. Oon aiemmin harkinnut moneen otteeseen ko.alaa, mutta en ole vienyt opiskeluja loppuun. On ollut myös huonoja kokemuksia alan harjoittelusta, kun en saanut tehdä juuri mitään, mutta nyt saan :) Työ tuntuu aika omalta. Kun vaan kuntoutuisi niin, että ihan aikuisten oikeesti pystyisi tekemään tuota työtä. Vaikka teen 5 tunnin päiviä, niin joinain päivinä oon melko väsynyt. Herätys on mulle kyllä tosi aikaisin eli 6.15. Oon tottunut herään kurssille puol 8 ja sekin on tehnyt tiukkaa.

Haasteena harjoittelussa on JÄLLEEN toisten miellyttmisen tarve ja perfektionismi. Eli otan paljon paineita siitä, että annan hyvän kuvan itsestäni toisille ja stressaan siitä, että olen ajoissa töissä. Sitten, kun olen tajunnut, että yksi työntekijä ei varmaan kauheesti diggaa harjoittelijoita, niin on vaikea olla hänen lähellään. Melkein haluaisin tekeytyä silloin näkymättömäksi. Toivottavasti tämä helpottaa tässä ajan kuluttua. Harkka kestää yhteensä 7 viikkoa. Sen jälkeen on viikon ryhmätapaamisia ja sitten alkaa toinen 7 viikon harkkaputki toisessa saman alan paikassa. Tässä siis menee koko kevät näissä harkoissa. Kunnon testaus siis itselle.

Ekan viikon jälkeen kuitenkin ajatukset on plussan puolella. Viikonloput on vähän tylsiä ja hankalia, jos ei ole tekemistä. Monet ystäväni ovat muuttaneet pois lähiakoina paikkakunnaltani ja yksin on välillä vaikea keksiä tekemistä tai mennä vaikka kirkkoon, jonne haluaisi mennä. Mutta onneksi työharkka on toistaiseksi sellaista, että sitä seuraavaa päivää jopa odottaa. Tässä on selkeesti honeymoon menossa, joten koittakaa kestää hehkutusta. Myöhemmin voi tulla aika erilaista kommenttia harjoittelusta...

Tällaista siis kuuluupi.

Kuulumisia kurssilta ja Hyvää Joulua!

Ammatillisen kurssin intensiivisin ryhmävaihe on kohta ohi. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni suhteellisen hyvin. Koin jopa, että olin yliaktiivinen ja sellainen jotenkin tosi pärjäävä. Vaikka iltasin olin väsynyt. Sitten tuo rooli tai mun osa rupesi väsymään. Väsyin siihen, että jouduin pitämään muista kurssilaisita  huolta (muistuttamalla heitä päivämääristä, huolehtimalla heidän terveydestään, ohjaamalla heitä, koska oikea ohjaaja ei aina huomannut kun joku ei hiffannut jotain). Nyt oon ihan zippi. Lisäksi kurssilla tuli kaikennäköistä esiin. Kun ihmisillä on erilaiset häiriöt ja laitetaan 10 ihmistä keskenään 4 viikoksi niin joskus on niin, että kun toisen häiriö kohtaa toisen häiriön, niin siitä ei hyvää seuraa.

Noh..väsytin siis itseni. Vitsin hoivavietti! Ja harjoittelu pelottaa juuri tän jaksamisen kannalta. Dissosiaatio-oireitakin on ilmaantunut, kun on väsynyt.

Mutta toivottavasti joulu toisi vähän virkeyttä tännekin.

Hyvää Joulua kaikille lukijoille ja kanssakärsijille!

Eka viikko ammatillista kuntoutuskurssia takana

Nyt on siis eka viikko puolen vuoden ammatillista kuntoutuskurssia takana. Väsyttää. Samaan aikaan kahvinjuonnin lopettaminen tuntuu kyllä kropassa. Oon kateellinen, kun jotkut hakee joka tauolla kahvia. Omat happovaivat ei vaan nyt anna myöten juoda sitä. Iltaisin on sen takia kyllä ihan zippi.

Eka viikko varsinkin alussa oli sellasta tutustumista. Nyt loppuviikosta päästiin vähän enemmän miettimään omia arvoja ja tavoitteita. Sain jo ekalla viikolla sovittua työharjoitteluhaastattelun, joka on ensi viikolla, Toivottavasti harjoittelu, joka alkaa tammikuun aikana menisi hyvin ja olisi mielekäs paikka. Itsellä viikko on mennyt yllättävän hyvin. Pelkäsin etukäteen paljon enemmän. Kyllä siitä iästäkin varmaan hieman etua on siinä, että on kokemusta jo kaikenlaisesta.

Vammaistukeen haen valitusta, jotta saisin korotetun, mutta jotenkin sen saamisesta on aika epäilevät ajatukset.

Ei tässä nyt muuta sitten

Hyvää itsenäisyyspäivää!!

Ammatillinen kuntoutuskurssi odottaa...

Pääsin ammatilliselle kuntoutuskurssille, joten vielä mua kuntoutetaan one more time tai jotain.
No anyways. Oon tyytyväinen, koska saan tekemistä ja toivon, että harjoittelut ja kaikki menis hyvin. Että jaksaisin. Kaiken kanssa.

Kurssi alkaa joulukuun alussa, että on ihan hyvin aikaa valmistautua ja kestää koko kevään.
Nyt on jo ollut hieman sellainen olo, että ois kiva tehdä jotain hyödyllistä.

Toivon, että kaikki menis hyvin.

Eipä mulla muuta. Paitsi, että oli ihan kamala viikonloppu. Nyt oon kaikesta tunnemyräkästä ja ahdistuksesta pikkuisen toipunut jo ja tuntuu paremmalta. Vaan nyt aloin pelätä vähän viikonloppuja. Noh, jos tämä seuraava ei oiskaan niin yksinäinen ja kamala.

Kuulumisia ruskan keskeltä

Paljon on pohdiskelua ja sanottavaa, mutta en tiedä onko tää blogi oikea foorumi siihen. Tämähän keskittyy lähinnä elämään tän traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Pitäsi varmaan alkaa pitää päiväkirjaa tai toista blogia ;)

Nyt juuri inhottavassa flunssassa, mutta takana mukava noin viikon matka toiselle puolelle Suomea. Kaik mäni hyvin. Oli hauskaa! Tässä oottelen tietoa siitä pääsenkö ammatilliselle kuntoutuskurssille ja tietysti tietoa siitä tuleeko vammaistuelle jatkoa. Nyt asiat ei oo enää mun käsissä. Mut en tahdo ajatella, että ne ois "vaan" Kelan tätien käsissä, vaan haluan ajatella myös, että ne on Korkeammissa käsissä eli Taivaan Isän käsissä.

Koska mulla on ollut auktoriteettien kanssa traumakokemuksia, se tietysti on aina heijastellut mun jumalakuvaan ja jumalasuhteeseen ja tekee sitä vieläkin. Oon joskus sanonut kavereille, että haluaisin löytää Taivaan Isän. Vaikka tiedän, että Jumala näytti itsensä Jeesuksessa, joka on rakkauden perikuva Raamatussa, niin ei se tunnu menevän helposti jakeluun. Mulle Jumala ei kovinkaan paljon ole ollut Taivaan Isä ja siksi ehkä mun usko on ollut kovin suorituskeskeistä ja sit kun en oo pystyny suorittamaan niin oon kokenut olevani kakkosluokan uskova tai en uskova ollenkaan. Mutta nyt haussa siis oikeampi ja lempeämpi jumalakuva. Toivottavasti löydän sellaisen. Se on rukouksissa.

Eipä tässä nyt muuta tähän hätään (vaikka mielessä on kaikkea, niin en viitti kaikkea tänne kirjottaa)

Kuntoutustutkimukset tulokset on täällä

Tutkimustulokset on täällä. Ei niissä ollu mitään erityistä: muistissa eikä "lahjoissa" ole mitään vikaa. Lievää oli masennus ja toimintakyky hieman madaltunut. Vähän oli vaikea tehdä noita masennus- ja toimintakykytestejä, koska oli ollu saikulla, eikä ollut tarvinnu pinnistää ja oli kesä ja kesällä meni kivasti.

Mutta mutta...edelleen virallisena lääkärin diagnoosina on määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö (joissa on dissosiatiivisia oireita) ja paniikkihäiriö. Saikkua sain joulukuun loppuun. Tänään kävin ammatillisen kuntoutuskurssin haastattelussa. Jos Kela valitsee minut, niin se alkais sitten joko marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Siihen asti pitää vaan keksiä jotain omaa tekemistä sitten.

Ois muuten kiva kuulla, miten dissosiaatiohäiriö on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin...tai siis traumat ylipäätään? Itellä on omat haasteensa ja vain harvan kanssa pystyy ihan aidosti oleen oma itsensä. Suhteet, jotka ois ns. tasavertaisia on vaikeita. Nykyään saatan usein alkaa kuuntelijan osaan ja kääntää huomion pois mun asioista, kun pelkään, ettei kukaan halua kuulla. Ennen se on varmaan ollu toisinpäin...ja joskus tasavertaisesti.  Mut joku on ehkä rikkonu luottamuksen toisiin ihmisiin. Toki on ystäviä, joiden kanssa voi olla tasavertaisesti.

Myös jotkut kaverit painaa mussa tietämättään sellasta "traumanappulaa", että on vaikea olla heidän kanssaan.

Saa lähettää s-postia ja kertoilla kuulumisia :)