Työharjoittelua viikko takana

No niin...nyt siis ollaan ammatillisen kuntoutuskurssin siinä vaiheessa, että ensimmäinen työharjoittelu on alkanut ja on käyty siellä ensimmäinen viikko. Itse työstä tykkään kyllä tosi paljon. Oon aiemmin harkinnut moneen otteeseen ko.alaa, mutta en ole vienyt opiskeluja loppuun. On ollut myös huonoja kokemuksia alan harjoittelusta, kun en saanut tehdä juuri mitään, mutta nyt saan :) Työ tuntuu aika omalta. Kun vaan kuntoutuisi niin, että ihan aikuisten oikeesti pystyisi tekemään tuota työtä. Vaikka teen 5 tunnin päiviä, niin joinain päivinä oon melko väsynyt. Herätys on mulle kyllä tosi aikaisin eli 6.15. Oon tottunut herään kurssille puol 8 ja sekin on tehnyt tiukkaa.

Haasteena harjoittelussa on JÄLLEEN toisten miellyttmisen tarve ja perfektionismi. Eli otan paljon paineita siitä, että annan hyvän kuvan itsestäni toisille ja stressaan siitä, että olen ajoissa töissä. Sitten, kun olen tajunnut, että yksi työntekijä ei varmaan kauheesti diggaa harjoittelijoita, niin on vaikea olla hänen lähellään. Melkein haluaisin tekeytyä silloin näkymättömäksi. Toivottavasti tämä helpottaa tässä ajan kuluttua. Harkka kestää yhteensä 7 viikkoa. Sen jälkeen on viikon ryhmätapaamisia ja sitten alkaa toinen 7 viikon harkkaputki toisessa saman alan paikassa. Tässä siis menee koko kevät näissä harkoissa. Kunnon testaus siis itselle.

Ekan viikon jälkeen kuitenkin ajatukset on plussan puolella. Viikonloput on vähän tylsiä ja hankalia, jos ei ole tekemistä. Monet ystäväni ovat muuttaneet pois lähiakoina paikkakunnaltani ja yksin on välillä vaikea keksiä tekemistä tai mennä vaikka kirkkoon, jonne haluaisi mennä. Mutta onneksi työharkka on toistaiseksi sellaista, että sitä seuraavaa päivää jopa odottaa. Tässä on selkeesti honeymoon menossa, joten koittakaa kestää hehkutusta. Myöhemmin voi tulla aika erilaista kommenttia harjoittelusta...

Tällaista siis kuuluupi.

Dissosiatiivisen arkea

Tänään on lauantai-ilta. Mä en varmaan oo pitkään aikaan ollu lauantaita/lauantai-iltaa yksin, koska tää tuntuu välillä tosi yksinäiseltä. Lauantait on ollu aina sellasia.

Muutenkin oon kokenut sellasia tunteita, joista luulin jo päässeeni eroon, kun niitä vähään aikaan ei oo näkynyt. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne ehkä suurin niistä. Sellanen selittämätön. Ihan hetkessä tuleva. Not nice :( Mutta haluan, että pystyn niissä hetkissä olemaan yksin. Mulla ei oo aina tuttuja tai vanhempia käytettävissä. Ja oonhan mä ollutkin. Mut se on aina iso tiputus, kun muutaman kuukauden "hyvän kauden" jälkeen alkaa tulla näitä tunteita. Eilen tuli sellainen olo. Menin viltin alle "turvaan", eikä huvittanut tulla sieltä pois. Peruin yhden tapaamisenkin. Onneksi kaveri pyysi kattomaan sen asuntoa..sain itteni liikkeelle ja lenkille.

Muutenkin sellane ihmeellinen olo, että kokee kaikki todella voimakkaasti. Itkee helposti sekä surusta että ilosta. Voihan ne hormoonitkin olla...hehheh..mutta se ei selitä tota turvattomuutta. Tai ehkä se, että ylipäätään musta on turvaton tuntee kaikenlaisia voimakkaita tunteita.

Joskus, kun mulla on ihan äärettömän turvaton olo...lähinnä erotilanteissa ja silleen, jotka mä erotan nyt tästä täniltaisesta, niin musta tuntuu kevyemmältä ja ihan fyysisesti tosi hauraalta niinku kropassa. Jos traumaperäistä dissosiaatiota on uskominen niin voin kokea itseni kevyemmäksi, koska trauma kumpuaa lapsuudesta. Ihan viime aikoina vaan jotenkin tiedostanut tän.

Sitten ehkä mulla nyt on eri osilla ollut eri fiiliksiä asioista, kuten vaikka harjoitteluun menosta ja siksi tulee outoja tunteita mun tuntevalle osalle, kun aikuisosa on taas ihan kiitollinen, jos tulis tekemistä.

Mut joo...kunhan tässä jorisen taas fiiliksiäni tänne blogiin.

Ja hassua, että jotkut lääkärit ei usko traumaperäiseen dissosiaatioon...niin..totta se on.
Diagnoosin kunniaksi tänne tällainen kuva:

Tylsät ja yksinolon hetket

Välillä sitä kaipaa yksinäisyyttä, mutta silloin, kun se ei ole ns. oma valinta niin kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, tuntee jonkinlaista turvattomuutta. Turvattomuutta, masentuneisuutta, pelkoa siitä että tekee jotain kamalaa itselleen, ahdistuneisuutta.

Toinen, joissa nämä samat oireet tai tunteet tulevat esiin on se, jos on jotenkin tosi tylsää tai elämä tuntuu tylsältä. Siksi ehkä toisaalta olisi kiva pystyä tekemään töitä...jäis vähemmän sitä yksinäisyyttä ja tylsyyttä. Tietenkin niitä pitäisi oppia sietämäänkin, koska arki on välillä tosi tylsää ja varmasti oon oppinutkin.

Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia. Saa laittaa mailia.

Trauma ja turvattomuuden tunteet

Usein sen jälkeen, kun olen ollut pitkään joko kaverieni, ystäväni tai perheen luona tai kun on ollut jotain oikein mukavaa tekemistä, koen turvattomuutta tullessani omaan kotiin. Eroahdistus/turvattomuus. Lapsuudessa tullut.Silloin tuntuu kuin olisin jossain korkealla jyrkänteellä, enkä saisi oikein mistään kiinni ja olisin vaarassa pudota. Tästä varmaan johtuu sekin, että pelkään asuntoni ikkunoita. Pelkään, että yhtäkkiä turvattomuuden tunteen ajamana rynnistäisin niitten läpi. Ennen asuin ykköskerroksessa ja mulla oli lasitettu parveke. Silloin tuntui turvalliselta ja koti oli sopivan hämyisä soppi. Siitä tuli itselle sellainen turvasatama. Nyt on toisin. En tiedä miksi. Ehkä siksi, etten vielä ole sopeutunut asuntooni. Täällä on myös valoisampaa ja isommat ikkunat, kerros on nro.4. Aluksi kyllä siellä edellisessäkin asunnossa oli turvattomia oloja.

En ole koskaan selittänyt kavereilleni, että millaista tunnemylläkkää useasti (ei ihan joka kerta), tunnen erotessani heistä. Joskus se alkaa jo kotimatkalla. Se on niin absurdin kuuloista ja jotenkin irrationaalista. Se pieni tyttö minussa reagoi voimakkaasti erotilanteisiin ja yksinäisyyteen. Sellainen päivä mm. jolloin herään, eikä ole mitään sovittua tai suunniteltua tekemistä, saa mut aika kauhistuneeksi. Huom! Tekemiseksi riittää myös tietyt tv-ohjelmat, joten ei sen mitään ihmeellistä tarvi olla. Ehkä se on pahentunut vielä saikulla, kun joskus töissä ollessa, oli vaan ihanaa (ainakin aluksi) ajatus tosi lunkista päivästä. Nyt tosi tyhjät hetket tuo itselle paniikinomaista tunnetta.

Kellään muulla samanlaisia kokemuksia? Kirjoita s-postiin, jos on.

Yksinäisyydestä

Kuuluuko teidän muiden häiriöön inhottavia yksinäisyyden tunteita jopa seurassa ja yksinkin, jos viikonloppuna ei ole tekemistä? Riippuuko se siitä oletko parisuhteessa vai et?

 Itse en siis ole parisuhteessa ja tunnen kumpaakin. Joskus olen tuntenut sitä parisuhteessakin. Miten te selviätte niistä päivistä ja hetkistä jos tunne on erittäin vahva? Tänään itse sorruin mässäilyyn..hmm...Yleensä yritän sitä pitää loitolla surffailemalla netissä, katselemalla tv:tä, odottaen seuraavaa päivää jne. jne.
 Ideoita otetaan vastaan selviämiskeinoiksi, mutta kiitos ei huumaavia aineita vastaukseksi !

Mulle voi laitella s-postia.

Traumaperäisen dissosiaatiohäiriöisen pohjimmainen yksinäisyys

Mä en tiedä onko meillä kaikilla näin. Riippuu varmaan siitä, minkäasteinen häiriö on, kuinka paljon on tuttuja kohtalotovereita ja missä vaiheessa mennään, mutta väitän, että olemme pohjimmiltaan aika yksinäisiä. Miksikö? Ainakin itsellä on se, että häiriö on niin monimutkainen ja monisyinen, että jos itsenikin on sitä vaikea ymmärtää, niin toisten on moninkertaisesti vaikea ymmärtää sitä ja minua. Hitusen sieltä ja täältä voi ymmärtää, mutta muuten asian kanssa on melko yksin (lukuunottamatta terapeuttia ja nyt tuota vakauttamisryhmää).

Niin..ja se ei ole pelkkä "asia", kun se on persoonallisuuden jonkinasteinen "häiriötila", niin se ei ole vain asia, vaan se on tavallaan minä. Tässä häiriössä on TODELLA vaikea erottaa sitä, että mikä on sairautta ja mikä on minua. Mulla se on ainakin tosi vaikeaa ja siksi ajattelen usein, että kaikki on minua, joten olen jatkuvasti häpeän vallassa, koska "olen niin omituinen".

Päälle päin voin näyttää ihan normaalilta, mutta sisällä on VALTAVA yksinäisyys. Viimeksi viime yönnä sitä itkeskelin, sitä yksinäisyyttäni ja erilaisuutta. On sitä vaikea kestää.

Joskus on tiedättekö vaan helpompi olla yksin, koska ei tarvi selitellä ja ei tarvi avautua, niin että seuraavassa hetkessä tajuaa, että se kelle avautuu ei vain tajua tai jopa ajattelee, että liiottelen.

Nytkin on sellainen olo, että ois kyllä "hyvä" varmaan olla viikonloppu yksin. Se ois "helpompaa".

Ainut sellainen lohdutus on, että oikeesti Jumala, joka kaikki tietää ja kaikki näkee, ymmärtää mun syvimmät asiat ja koko tän homman.

Huonosta itsetunnosta ja tulevasta yksinäisestä ystävänpäivästä

Tuntuu, että nykyisin olen aina vihainen ja ärtynyt. Sen takia mun on TODELLA vaikea ajatella ittestäni mitenkään positiivesti. Ei ollenkaan. Ja sitten myös ajattelen, että olen ärsyttävä muille (niin kuin varmaan olenkin). Ja siitä se noidankehä alkaa...ajattelen, ettei kukaan välitä musta (huom! ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa tällaisen ajatuksen ääneen. En tiedä onko mulla aiemmin edes ollut tällaista ajatusta). Ja sitten ajattelen, että no ehkä joku välittää, mutta hänen on sitten todistettava se mulle. Ehkä hyväkin toive tavallaan. Ystävänpäivä tulee ja vietän sen luultavasti yksin. Tiedän, että tää mun vihaisuus ei ole pohjimmainen syy siihen, että vietän sen yksin, mutta tuntuu se silti hirween pahalle.

Ennen ansaitsin enemmän rakkautta mielestäni, koska olin kuitenkin suloinen ja ihana. Rauhaa rakastava ihminen, joka ajatteli muista kauniisti.

Facebook ja hylkäämiskokemukset

Kirottu facebook! Ei ole mukava kuulla, että jaan liian paljon asioitani facebookissa ja siksi ystäväni..siis ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ei halua nähdä mun statuksia. Enää en jaa siellä mitään!

Tää on sama homma mikä toistuu lapsuudessa. Olet hyväksytty vain silloin, kun olet kiltti ja sulla on mukavat jutut. Kun ei ole, niin -> on parempi olla kiltti ja mukavat jutut tai sitten käy huonosti. Sitten sut "hyljätään".

Ei tunnu kivalta. Ei ollenkaan. Tuntuu kuin saisin olla vain puolittain minä. Niin monesti tuntuu siltä. Tiedän, että se ei ole totta (ainakaan monien läheisten ihmisten kohdalla), mutta kun se tunne tulee, niin meinaa tukehtua ja tulla hyperventilaatio. Ihan ku ei sais olla olemassa :(

Ennen facebookkia ei ollu näitä ongelmia. Ja kun on niin yksin...haluaa kirjoittaa mitä kivaa tai huonoa on tapahtunut. Ei ole vieressä sitä kumppania..ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän. Niin..mitenkä nyt sit toimisin after facebook? Ketään ei voi velvoittaa kuuntelemaan mua muuta kuin terapeutin, jolle maksan siitä.

Pääsin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään!!!

Oon about neljä vuotta odotellut sitä, että tällainen ryhmä alkaisi. Se ois niin ku suunnattu just muntyyppisille ihmisille. En ole tavannut vielä ihmisillä, joilla on tällainen häiriö ja olis ollut kiva saada vertaistukea. On tuntunut niin yksinäiseltä tän häiriön kanssa. Nyt meidän maakunnassa järjestetään tänä keväänä ensimmäinen ryhmä, jossa on siis alle 10 jäsentä. Hakijoita oli paljon ja mä pääsin varasijalta mukaan!

Siellä käydään Traumaperäisen dissosiaation vakauttaminen -kirjaa läpi ja harjoitellaan ja tehdään niitä tehtäviä, joita siellä on. Odotan uteliaana, mutta myös pelolla, koska.....

Mun työaika per päivä pitenee sen takia, että joudun tänä ryhmäpäivänä lähteen puolelta päivin töistä pois. Se voi olla mulle hurja muutos, että yhtäkkiä teenkin 8-tunnin päiviä. Oon viimeksi tehnyt niitä pitkäkestoisemmin vuonna 2009 ja siitä on jo aikaa!!

Mutta....katsotaan, jos tuo ryhmä vaikka voimaannuttais mua selviään normiarjesta paremmin. Sehän sen tarkoitus on!

Kannattaa kysyä oman maakunnan sairaanhoitopiiriltä onko siellä menossa tai alkamassa tällaisia ryhmiä, jos kärsii ko. häiriöstä. Mutta näin...uusi vuosi ja näköjään uudet tuulet.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(

Tarvivatko erityisherkät ihmiset stimulantteja?

Tänään päätin, että luovun siitä lääkkeestä, jonka 6 viikkoa sitten aloitin eli Voxra-nimisestä psykostimulantista. Se stimuloi mua aika äärirajoille ja välillä oon kuin pomppiva orava, enkä saa nukuttua.
Lisäksi mun viime päivien kova ahdistuneisuus voi johtua myös siitä.

Sepramin annosta siis oon jo vähentänyt. Katotaan miten se wörkkii sitten. Että oliko ahdistus stimulantista vai sen laskemisesta johtuvaa. Ois kuitenkin kiva saada se innostuva ja tunteellinen ihminen takaisin, joka koen olevani. Toivon, että jonain päivänä elämä ei olisi vain suorittamista, vaan voisin nauttia pienistä asioista. Ja  arjen keskellä en kokisi oloani tyhjäksi, mikä on mulle todella ominaista. Kun kävin ammattikorkeakoulua mulla oli sellainen jakso että pystyin iloitseen pienistä asioista.Hmm..liekö vaikuttanut silloin se asiaan, että mulla oli joku selkeä päämäärä -> valmistuminen. Mutta...vaikka stimulantti auttais tähän, niin heitän sen nyt veks.

Mun äiti osti sellaisen kirjan, joka kertoo erityisherkistä ihmisistä. Siellä on NIIN paljon mun ominaisuuksia. Yks pääpointti kirjalla on ja se on se, että yritetäänkö me lääkitä kaikki erityisherkät ihmiset, jotta ne sopisi meidän yhteiskuntaan, yksinäisyyteen ja oravanpyörään? Vai olisiko mahdollista kunnioittaa myös erityisherkkiä ja heidän ominaisuuksiaan. Good question. Kun saan kirjan äitiltä, niin lainailen ajatuksia siitä tänne lisää. Se on todettu, että erityisherkillä on pienemmät serotoniinivarastot. Tai ne kuluu nopeammin. Mutta enemmän siitä sitten myöhemmin.

Edellinen kirjoitus oli vähän toisenlainen. Siinä kaipasin ahdistuksissani lääkkeitä enemmän. Noh..tässä heittelen vaan ajatuksia kirjasta ilmaan.

Unelmista ja kivuista

Eilen mulla oli hyvä päivä. Se tuntui todella hyvältä! Muitten mittapuiden mukaan se olis ollu varmaan normaali päivä. Toivottavasti uudet lääkkeet alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa positiivisempaan suuntaan. Tänäänkin on ollut ihan ok päivä. Ei pahempaa ahdistusta. Tosin, kun vietti yli puoli päivää yksin, niin silloin rupeaa haikailemaan aina jotain actionia tai muistelemaan millaista se oli, kun seurusteli.

Mun tavoitteena on saada tavallinen elämä, tavallinen arki ja tyytyväisyys niihin. Aiemmin mulla oli tosi hurjia ja isoja unelmia (tosin tuo äsken mainitsema on tällä hetkellä mulle ISO unelma). Ajattelin, että asuisin ulkomailla ja mulla ois hieno maailmanparannustyö ja vaikka ja mitä. Sairauden myötä omat unelmat ovat muuttuneet. Toki vieläkin hetkittäin haikailen "jonkun suuren perään", mutta tajuan, että voisin tehdä tavallisessa elämässäkin tärkeitä asioita ja olla lähimmäinen toisille. Unelmat ovat muuttuneet, koska minä olen muuttunut.

Joku sanoo jostain sairaudesta, ettei antaisi sitä pois. Minä todellakin antaisin pois, vaikka välttämättä tietyillä alueilla ei sitten kasvua olisikaan tapahtunut ollenkaan ilman sitä, mutta on tää sellanen "piikki lihassa", joka vaikuttaa joka ikiseen päivään. Sanoisin siis mielelläni, että " tulkaa ja ottakaa tämä minulta pois".

Kristittynä oon kohdannut kriisejä tän kaiken keskellä. Tällä hetkellä ärsyttää puheet jumalanpalveluksissa, joissa puhutaan Jumalan lupauksista sillä ja tällä alueella. Mun on vaikea luottaa, koska en (ainakaan omasta näkökulmastani) ole nähnyt lupausten toteutumista elämässäni. Siksi oonkin vältellyt monta kuukautta kristillisiä tapahtumia ja jumalanpalveluksia. Kun se sattuu kuulla asioita, joita ei kuitenkaan tunnu näkevän omassa elämässä. Ehkä annan kuitenkin huomenna yhdelle tilaisuudelle mahdollisuuden ja menen pitkästä aikaa "Jumalan Sanan kuuloon". Toivottavasti se tuottaisi jotain hyvää, eikä vaan ärsytystä.

Tässä kuva, jonka haluaisin olevan...noh..jonka unelmoisin ja toivoisin olevan totta: