Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Dissosiatiivisen arkea

Tänään on lauantai-ilta. Mä en varmaan oo pitkään aikaan ollu lauantaita/lauantai-iltaa yksin, koska tää tuntuu välillä tosi yksinäiseltä. Lauantait on ollu aina sellasia.

Muutenkin oon kokenut sellasia tunteita, joista luulin jo päässeeni eroon, kun niitä vähään aikaan ei oo näkynyt. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne ehkä suurin niistä. Sellanen selittämätön. Ihan hetkessä tuleva. Not nice :( Mutta haluan, että pystyn niissä hetkissä olemaan yksin. Mulla ei oo aina tuttuja tai vanhempia käytettävissä. Ja oonhan mä ollutkin. Mut se on aina iso tiputus, kun muutaman kuukauden "hyvän kauden" jälkeen alkaa tulla näitä tunteita. Eilen tuli sellainen olo. Menin viltin alle "turvaan", eikä huvittanut tulla sieltä pois. Peruin yhden tapaamisenkin. Onneksi kaveri pyysi kattomaan sen asuntoa..sain itteni liikkeelle ja lenkille.

Muutenkin sellane ihmeellinen olo, että kokee kaikki todella voimakkaasti. Itkee helposti sekä surusta että ilosta. Voihan ne hormoonitkin olla...hehheh..mutta se ei selitä tota turvattomuutta. Tai ehkä se, että ylipäätään musta on turvaton tuntee kaikenlaisia voimakkaita tunteita.

Joskus, kun mulla on ihan äärettömän turvaton olo...lähinnä erotilanteissa ja silleen, jotka mä erotan nyt tästä täniltaisesta, niin musta tuntuu kevyemmältä ja ihan fyysisesti tosi hauraalta niinku kropassa. Jos traumaperäistä dissosiaatiota on uskominen niin voin kokea itseni kevyemmäksi, koska trauma kumpuaa lapsuudesta. Ihan viime aikoina vaan jotenkin tiedostanut tän.

Sitten ehkä mulla nyt on eri osilla ollut eri fiiliksiä asioista, kuten vaikka harjoitteluun menosta ja siksi tulee outoja tunteita mun tuntevalle osalle, kun aikuisosa on taas ihan kiitollinen, jos tulis tekemistä.

Mut joo...kunhan tässä jorisen taas fiiliksiäni tänne blogiin.

Ja hassua, että jotkut lääkärit ei usko traumaperäiseen dissosiaatioon...niin..totta se on.
Diagnoosin kunniaksi tänne tällainen kuva:

Tylsät ja yksinolon hetket

Välillä sitä kaipaa yksinäisyyttä, mutta silloin, kun se ei ole ns. oma valinta niin kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, tuntee jonkinlaista turvattomuutta. Turvattomuutta, masentuneisuutta, pelkoa siitä että tekee jotain kamalaa itselleen, ahdistuneisuutta.

Toinen, joissa nämä samat oireet tai tunteet tulevat esiin on se, jos on jotenkin tosi tylsää tai elämä tuntuu tylsältä. Siksi ehkä toisaalta olisi kiva pystyä tekemään töitä...jäis vähemmän sitä yksinäisyyttä ja tylsyyttä. Tietenkin niitä pitäisi oppia sietämäänkin, koska arki on välillä tosi tylsää ja varmasti oon oppinutkin.

Onko kellään muulla vastaavia kokemuksia. Saa laittaa mailia.

Trauma ja turvattomuuden tunteet

Usein sen jälkeen, kun olen ollut pitkään joko kaverieni, ystäväni tai perheen luona tai kun on ollut jotain oikein mukavaa tekemistä, koen turvattomuutta tullessani omaan kotiin. Eroahdistus/turvattomuus. Lapsuudessa tullut.Silloin tuntuu kuin olisin jossain korkealla jyrkänteellä, enkä saisi oikein mistään kiinni ja olisin vaarassa pudota. Tästä varmaan johtuu sekin, että pelkään asuntoni ikkunoita. Pelkään, että yhtäkkiä turvattomuuden tunteen ajamana rynnistäisin niitten läpi. Ennen asuin ykköskerroksessa ja mulla oli lasitettu parveke. Silloin tuntui turvalliselta ja koti oli sopivan hämyisä soppi. Siitä tuli itselle sellainen turvasatama. Nyt on toisin. En tiedä miksi. Ehkä siksi, etten vielä ole sopeutunut asuntooni. Täällä on myös valoisampaa ja isommat ikkunat, kerros on nro.4. Aluksi kyllä siellä edellisessäkin asunnossa oli turvattomia oloja.

En ole koskaan selittänyt kavereilleni, että millaista tunnemylläkkää useasti (ei ihan joka kerta), tunnen erotessani heistä. Joskus se alkaa jo kotimatkalla. Se on niin absurdin kuuloista ja jotenkin irrationaalista. Se pieni tyttö minussa reagoi voimakkaasti erotilanteisiin ja yksinäisyyteen. Sellainen päivä mm. jolloin herään, eikä ole mitään sovittua tai suunniteltua tekemistä, saa mut aika kauhistuneeksi. Huom! Tekemiseksi riittää myös tietyt tv-ohjelmat, joten ei sen mitään ihmeellistä tarvi olla. Ehkä se on pahentunut vielä saikulla, kun joskus töissä ollessa, oli vaan ihanaa (ainakin aluksi) ajatus tosi lunkista päivästä. Nyt tosi tyhjät hetket tuo itselle paniikinomaista tunnetta.

Kellään muulla samanlaisia kokemuksia? Kirjoita s-postiin, jos on.