"Kuule, tää yhteiskunta ei vaan toimi sillä tavalla, että..."

Tuo otsikko, kuten varmaan moni ymmärtää, on putouksen Ymmin sanonnasta. Itse oon kamppaillut sen kanssa, että pystyykö elämän sillä tavalla, mitä tämä yhteiskunta odottaa. Pitääkö mun puoliksi työkyvyttömänä tehdä töitä, menettää kokemus omasta minuudesta ja luovuudesta ja huumorintajusta, kun vaan saan rahaa ja olen tuottava.

Mitä on tuottavuus? Itse oon sitä mieltä, että oon "tuottavampi" kun saan tehdä asioita omaan tahtiin. Oon silloin myös onnellisempi, mun huumorintaju palaa ja pystyn olemaan parempi ystävä ja panostaan joihinkin mulle tärkeisiin juttuihin vapaehtoistyössä. En oo koko ajan vihainen tai ahdistunut ja tunne myötätunnosta itseäni kohtaan palaa.

Niin....mikä sitten on tärkeintä?

Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)

Tarvivatko erityisherkät ihmiset stimulantteja?

Tänään päätin, että luovun siitä lääkkeestä, jonka 6 viikkoa sitten aloitin eli Voxra-nimisestä psykostimulantista. Se stimuloi mua aika äärirajoille ja välillä oon kuin pomppiva orava, enkä saa nukuttua.
Lisäksi mun viime päivien kova ahdistuneisuus voi johtua myös siitä.

Sepramin annosta siis oon jo vähentänyt. Katotaan miten se wörkkii sitten. Että oliko ahdistus stimulantista vai sen laskemisesta johtuvaa. Ois kuitenkin kiva saada se innostuva ja tunteellinen ihminen takaisin, joka koen olevani. Toivon, että jonain päivänä elämä ei olisi vain suorittamista, vaan voisin nauttia pienistä asioista. Ja  arjen keskellä en kokisi oloani tyhjäksi, mikä on mulle todella ominaista. Kun kävin ammattikorkeakoulua mulla oli sellainen jakso että pystyin iloitseen pienistä asioista.Hmm..liekö vaikuttanut silloin se asiaan, että mulla oli joku selkeä päämäärä -> valmistuminen. Mutta...vaikka stimulantti auttais tähän, niin heitän sen nyt veks.

Mun äiti osti sellaisen kirjan, joka kertoo erityisherkistä ihmisistä. Siellä on NIIN paljon mun ominaisuuksia. Yks pääpointti kirjalla on ja se on se, että yritetäänkö me lääkitä kaikki erityisherkät ihmiset, jotta ne sopisi meidän yhteiskuntaan, yksinäisyyteen ja oravanpyörään? Vai olisiko mahdollista kunnioittaa myös erityisherkkiä ja heidän ominaisuuksiaan. Good question. Kun saan kirjan äitiltä, niin lainailen ajatuksia siitä tänne lisää. Se on todettu, että erityisherkillä on pienemmät serotoniinivarastot. Tai ne kuluu nopeammin. Mutta enemmän siitä sitten myöhemmin.

Edellinen kirjoitus oli vähän toisenlainen. Siinä kaipasin ahdistuksissani lääkkeitä enemmän. Noh..tässä heittelen vaan ajatuksia kirjasta ilmaan.