Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Ammatillinen kuntoutuskurssi ohi -> ruodintaa

Mulla loppui nyt se ammatillinen kurssi. En koe haikeaksi sitä, että ryhmä loppui, vaan oikeastaan siinä kohtaa kun mun katse kohtasi omaohjaajan katseen, kun hän toivotti hyvää jatkoa, meinasi tulla kyyneleet silmiin. Oltiin kuitenkin juteltu niin paljon ja hän oikeasti panosti minuun, mikä oli aivan ihana asia!

Niille, jotka miettii ammatillista kuntoutuskurssia, niin kyllä se kannattaa. Vaikka itselle ei ryhmämuotoinen kuntoutus aina olekaan se helpoin ja kivoin juttu, niin kyllä siitä saikin. Eniten kuitenkin sain niistä hetkistä, jolloin käsittelimme jotain asiaa aivan uudesta näkökulmasta ja koin, että saan työkaluja tulevaa varten. Saimme todella paljon materiaalia, johon on hyvä palata myöhemmin. Yksilöohjauksesta sain eniten. Ohjaaja on usein valmis panostamaan sinuun, jos sinä olet motivoitunut. Koen olevani etuoikeutettu, kun sain niin paljon kuitenkin apua ammatillisiin juttuihin ja henkilökohtaiseen elämään.

Kantapään kautta opin monia asioita. Opin siitä, kuinka haluan olla se "hyvä ja kiltti tyttö ryhmässä" ja haluan saada kaikille hyvän olon ja miellyttää toisia. Opin kuinka minua ärsyttää se, jos jonkun toisen ongelmat saa liikaa tilaa keskusteluissa ja omat jäävät sivuun. Minulla saattaa jopa tulla ajatus, että toinen suurentelee. Opin siitä, että harjoitteluissa mun tehtävä ei ole ensisijaisesti yrittää miellyttää ohjaajaa tai muita työntekijöitä, vaan oppia ja tehdä hommia.Opin omasta perfektionismistaa ja kuinka yritän sillä peittää riittämättömyyden tunnetta.

Muutes...Ketipinor ei sovi mulle...tai ainakin mun pitäis syödä sitä kauan. Olin aika pöhnässä ja tuntui, ettei aivot toimi enkä pysty keskittymään opiskeluun, jos sitä syön. Pienikin annos päivällä sai mut nukahtaan 3 tunniksi. Nyt sitten Ataraxia pieni annos iltaisin. Ei se ahdistusta helpota, mut kun sitä Rivatrilia on siirretty pikkuisen sieltä illasta aamuun, niin saa helpommin nukuttua, kun ottaa Ataraxia. Nyt kyllä kun lopetin Ketipinorin on jopa välillä ollut sellanen hypomaaninen olo, mutta en usko kuitenkaan mulla olevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Mulla ei ole vahvoja masennuskausia ja mun "hypomania" yleensä johtuu jostain (esim. nyt olin innoissaan siitä, että mua ei väsyttänyt lääkettä käyttäessä niin paljon ja olin kurssin lopusta innoissani). Pystyn myös keskittymään "hypomaniassani" ja hoitamaan hommia. Ja ennen kaikkea nukkumaan.

 Luinpa erästä blogia tässä ja mieleeni tuli (on kyllä tullut muutaman kerran aikaisemminkin) terapeutin vaihto. Tuntuu, että mun on vaikea ilmaista mun vihaista ja ärsyyntynyttä puolta välillä tuolla terapiassa (en tiedä olisiko kenenkään terapeutin kanssa helpompi, mutta tuo on jotenkin liian asiallisen oloinen mun purkauksiin). Pitääpä ottaa hänen kanssa puheeksi tämä. Kuitenkin terapiassa pitäis pystyä siihen(kin).

Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

Blogin jatkosta...

Yksi blogin perustamisen haasteista on anonymiteetin säilyminen. Toinen on se, että haluaako lukea kritiikkiä. Mä ehkä en ole tarpeeksi vahva kritiikkiin varsinkin näin henkilökohtaisessa asiassa, josta kirjoitan. Siksi harkitsen blogin lopettmista. Oon kärsinyt häpeää tästä sairaudestani ja myös lääkkeitten syömisestä. Ehkä siksi en tahdo, että niitä asioita morkataan. En tiedä olenko valmis jatkamaan blogia. On mukavaa kuulla kommentteja, mutta en oo tarpeeksi vahva ottamaan kritiikkiä vastaan, varsinkaan koskien juuri tätä häiriötä ja sitten mun lääkitystä. Päätän lähipäivinä mitä teen blogille.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(