Laiskuus vai voimavarojen vähyys?

Mä oon etenkin viimeiset kuusi vuotta pohtinut sitä oonko vaan laiska vai enkö vaan yksinkertaisesti jaksa yhtä paljon kuin muut? Nyt viime aikoina oon kallistunut sille suunnalle, että ehkä mun voimavarat on vähäisemmät kuin "normi-ihmisen".. Silti joka ainut päivä, kun alkaa väsyttää...sätin itseäni..ihan kun mulla ei olisi lupa siihen..varsinkin jos päivällä väsyttää. Oon nyt pääsiäisenkin ollut tosi väsynyt. Se varmaan kyllä osittain johtuu siitä, että on eka sairauslomaviikko ja stressi purkautuu.

Oon myös viime aikoina miettinyt paljon sitä, että onko musta työelämään. Tunnen syyllisyyttä siitä, jos en ole töissä ja töissä tunnen syyllisyyttä siitä, kun en jaksa tehdä asioita samalla tavalla kuin muut. Tunnen syyllisyyttä myös siitä, kun työ jota teen, ei ole ollenkaan kiinnostavaa ja tuntuu, että se motivaation tunne vielä heikentää entisestään jaksamista, vaikka työ itsessään ei olekaan vaativaa.

Anyways..niin kuin monesti olen todennut, niin tahtoisin olla joko tai...eli kunnolla työelämässä tekemässä työtä, joka edes jollain lailla kiinnostaa (mutta se vaatisi henkistä tasapainoa ja terveyttä) tai sitten pois työelämästä kuntoutustuella tai eläkkeellä tms. niin, ettei tarvisi tuntea syyllisyyttä siitä,  ettei ole työelämässä eikä koko ajan tarvisi jossitella, että kumpaan kategoriaan kuuluu ja että jaksankohan huomenna mennä töihin vai en.

Herran haltuun vaan nää päätökset. Mutta niin..kuinka monta kertaa pitää yrittää työelämää, että todetaan tai totean...too much for me? Harkat on sujunut, mutta silloin on ollut kova lääkitys ja lyhyet päivät eikä vastuuta. Kun vastuut alkaa, lääkkeitä ei ole niin paljon (eli tuntee asioita), niin johan muuttuu vaikeaksi.

Jeps. Tällaista pohdintaa tänään.

Kotoa lähtemisen vaikeus..

Se on ihan uskomatonta, miten on sellaisia päiviä..itse asiassa tuntuu, että useimmiten on sellainen päivä, että jotenkin on tosi vaikea lähteä kotoa. Pienetkin välimatkat ja ihmisten keskelle meno jotenkin...kai se sitten ahdistaa, koska on niin vaikea lähteä. Ihan, ku ois joku fyysinen sairaus, joka tekee sellasen saamattoman ja voimattoman olon. Välillä oonki miettinyt, että onkohan se fyysistä, mutta tähän mennessä ei ainakaan ole löytynyt mitään esim. kilpirauhashäiriöö tai muuta. Mut se on tosi inhottavaa. Ja se, kuinka helposti ihmisten kanssa väsyy ja kaupungilla väsyy. Se ei oo kyllä normaalia!

Ehkä se liittyy siihen dissosiaatiohäiriön vireystilojen vaihteluun sekä erityisherkkyyteen, jossa yhteenä piirteenä on helposti väsähtäminen. Ja sellainen peruslaiskuus tietysti. Mutta muistelen aikoja, jolloin oon ollut tosi meneväinen ja vaan todellakin ihmettelen. Miten on energiaa riittänyt?

Eilen esimerkiksi olin kaupungilla ja ihmisten seurassa aika suuren osan päivästä, niin tänään oon ollut jotenki ihan väsähtänyt ja saamaton. Mutta...niin vaikeaa kuin se onkin, niin armoa itselle pitäisi toitottaa, eikä syytellä.

Jospa se aurinko tois vähän energiaa ja hassua kyllä: mahdollinen työhonpaluu ja flunssanjälkeinen liikunnan aloittaminen. Aina voi toivoa..

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Traumoista ja traumojen kohtaamisesta

Mulla on aikaisemmin ollut suhteellisen "normaali" päiväminä, joka toimii normaalisti. Päiväminä on yksi termi, jota käytetään traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä yhdestä minän osasta. Tosin, jos on tuntunut vaikka työt liian vaativilta, niin sitten se normaali päiväminä on väistynyt muun tieltä.

Mä en tiedä johtuuko tämä siitä, että ekaa kertaa viiteen vuoteen teen palkkatöitä ( kaikkien harjoittelujen ja työkokeilujen jälkeen) vai mua erittäin lähellä töissä toimivasta henkilöstä, joka toimii melkein joka päivä jossain vaiheessa triggerinä mun traumakokemuksille, mutta tuntuu että nyt  välillä on toisinpäin. Töissä ei toimi normaali minä ja sitten joskus muuten toimii. Ainakin "normaali päiväminä" ei ole niin normaali kuin se on aikaisemmin ollut. Huom! meillä on alle viiden henkilön työyhteisö, joten en voi välttää kanssakäymistä henkilön kanssa millään.

Huominen jännittää, koska lähden päivän kestävälle työmatkalle tämän henkilön kanssa. Pelottaa, että jos triggerointia tapahtuu. Suhtaudun huomiseen kuin lapsi, joka pelkää mennä pitämään esitelmää tiukan opettajan eteen. Ihan samanlaisia fiiliksiä. Paitsi nyt ehkä mukana on myös se, että oon ollu tosi väsynyt, kun oon alottanut pidemmät päivät töissä ja pelkään, etten ole niin skarppi kun mun pitäis olla huomenna, sillä päivä vaatii skarppiutta.

Joudun elämään jatkuvassa ristiriidassa. Mä tarvin tuota joustavaa työtä, mutta se ei ole mukavaa varsinkaan, kun on niitä triggereitä siellä niin paljon. Se aiheuttaa valtavaa stressiä ja triggereistä johtuva oma käyttäytyminen tuskaista häpeää. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kyllä mä yritän olla siellä niin kauan kuin pystyn, mutta sitten jos en pysty, niin onko häpeä lähteä tällaisista syistä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa ja näillä voimavaroilla? Ja kun syy on omat traumat. Mietin vaan mun nykyistä ärtyneisyyttäkin ja koska se on alkanut ilmaantuun, niin se on alkanut ilmaantuun silloin ekoja kertoja, tämä voimakas ärsyyntyminen, kun menin sinne töihin.

Tiedän, että tähän suhtaudutaan kahdella tavalla. Toiset on: " GET OVER IT (luultavasti he eivät tiedä traumatisoitumisesta mitään), toiset on " TEE MILTÄ SUSTA TUNTUU" (ehkä tietävät enemmän). Paraneeko traumat aina kohtaamalla traumojen aiheuttaja. Miettikää jos joku joutuis kohtaan vaikka raiskaajansa...en mä usko, että ne sillä paranee..sorry vaan.

5.2.2014 Lisäys: Mutta mun traumojen aiheuttaja on kyllä muualla kuin töissä..töissä on vain triggerin laukaisija..