Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.
Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.
Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.
Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.
Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!
Täällä eräs liittyy lukijaksi, mielenkiintoiselta vaikuttaa blogisi! Saako udella, että minkä ikäinen olet? Ja olisin hirvittävän utelias kuulemaan historiastasi, jos vain uskallat ja haluat siitä täällä kirjoittaa (ja olettaen, ettet ole jo maininnut. En kaikkia tekstejä lukenut).
VastaaPoistaItselläkin tässä toipumisprosessi meneillään ja miettii paljon asioita, mitä elämässä on ehtinyt tapahtunua. Siksi ehkä kiinnostaa myös kuulla muiden ihmisten tarinoita.
Voimia sinulle! Ei määritellä itsejämme sairautemme kautta! Ollaan yhtä arvokkaita ja voimakkaita, ihan jokainen! Toisilla vain sattuu mieli olemaan hieman sirpaleisempi, mutta toisaalta, kuka tällä pallolla ihan tervekään on? Sitä minä usein mietin..
Eikä eri yksilöiden eri kokemuksiakaan ja niihin reagointia voi mitenkään verrata keskenään. Kaikki on, kuten sanottu, niin yksilöllistä..
Jokaisella oma matka ja tie kuljettavanaan, omine kokemuksine, iloine ja suruine. Sehän tässä toisaalta aika hienoakin on, vaikkei sitä aina pysty ihan niin ajattelemaankaan.. :}
Kiva,kun kommentoit! Olen hieman yli kolmikymppinen. Tässä nuori aikuisuus on kerennyt vierähtää ahdistuneisuuden kanssa. Toki hyviä asioitakin on mahtunut mukaan! Joskus ihmettelen omaa sinnikkyyttäni ja sitä, että en oo heittänyt prosessejeni kanssa hanskoja tiskiin.
VastaaPoistaHistoriaa: Dissosiaatio on siis puolustusmekanismi, joka minulle on ilmeisesti syntynyt lapsena. On ollut pienenä sairaalakokemus, jossa olen mitä luultavimmin kokenut syvää yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Näin jälkeenpäin vanhempani ovat muistelleet, että olin sairaalasta paluun jälkeen todella outo. Olen muutenkin todella herkkä ihminen.
Lisäksi äitini on oman historiansa vuoksi ollut tunne-elämältään epävakaa ja masentunut. Hän ei ole pystynyt tunnetasolla vastaamaan tarpeisiini. Aikuistumisen kynnyksellä sitten pamahti nämä varsinaiset oireet päälle, siihen asti selviydyin suhteellisen hyvin. Aikuisten maailma vaan oli "vähän" vaativampi.
Tsemppiä ja voimia sinulle omalla matkallasi!