Onko kaikki kiinni asenteesta? Onko onni pelkkä valinta?

Törmäsin Mielenterveyden keskusliiton facebook-sivujen kautta tällaiseen Väestöliiton blogiartikkeliin. Hyvää pohdintaa:

Minulla on asenneongelma

Asenteestahan kaikki on tunnetusti kiinni. Tulee eteen masennus, syöpä, onnettomuus, työttömyys, keskosvauva, raiskaus, rahattomuus tai avioero – asenne se ratkaisee. Pahankin päivän voi kääntää kullaksi, kun illalla juo lasin kuohuvaa ja katselee avoimin mielin kohti päivää nousevaa. Muistaa kiinnittää huomion kadun aurinkoiseen laitaan ja kokea roppakaupalla kiitollisuutta. Silloin eivät kovemmatkaan haasteet pääse niskalenkkiin.

Jokainen on oman onnensa seppä!

Mutta minulla on asenneongelma. En usko onnen ankaraan asennepuheeseen. En etenkään silloin, kun se on yritys paikata jättimäisiä avohaavoja pikkulaastarein keinoin. Asennepuhe on pahimmillaan kevyt ja ymmärtämätön, inhimillisyyttä pilkkaava ratkaisu. Se jättää yksinäisen yhä yksinäisemmäksi. Se tuottaa tuplatuskaa, kun jo olemassa olevan tuskan lisäksi ei koe pystyvänsä edes asennetalkoisiin mielensä oikaisemiseksi.

Onko onni pelkkä valinta? Ja voiko aito, inhimillinen elämä edes olla vain onnea?

Myönteisyydestä ja kiitollisuudesta on tunnetusti apua arkisissa ongelmissa ja mielialan tavallisissa möyrinnöissä. Sen sijaan vaikeiden elämänkriisien, alkoholismin, uskottomuuden tai vakavan sairauden äärellä pelkkä asenne ei ratkaise. Sitä ennen ovat ratkaisseet jo monet muut asiat.

Pahimmillaan asennepuhe on ankaraa syyllistämistä ja kapeaa katsontaa, jossa ei ymmärretä ihmiseloa moniulotteisesti. Lähtökohtamme eivät ole tasavertaiset. Elämänkortit eivät jakaudu oikeudenmukaisesti. Yksi kasvaa pullon varjossa, toinen lyövän käden uhassa, kolmas vailla ymmärtävää aikuista, neljäs sairaana syntyneenä. Myös synnynnäinen temperamentti vaikuttaa: toinen kestää luonteensa avuin enemmän, toisen ollessa haavoittuvampi. Kun on saanut vahvat eväät lapsuudessaan, muodostaa myös aikuisuudessa tasapainoisempia ihmissuhteita, saa enemmän apua ja osaa ilmaista itseään sosiaalisesti tarkoituksenmukaisemmin. Tämä kaikki auttaa pärjäämään ja ylläpitämään luottamuksellisempaa asennetta itseen, toisiin ja elämään ylipäätään.

Ajassamme on asenneongelma. Se juhlii kovuutta, täydellisyyttä, huippuonnellisuutta ja armotonta puskemista. Ne, jotka huutavat kovimmin ja tahkovat huimimmin, ovat nyt ihailtuja supervoittajia. Haavoittuvuus ja inhimillisyys ovat jääneet huippujen ankarien asenteiden alle. Moni jää vaille ymmärtävää asennetta, ilman oikeutta tavallisuuteen, armollisuuteen ja jaettuun tuskaan. Moni jää näkymättömäksi, koska asenne ei ole kohdallaan, eikä onnea osattu rakentaa omin avuin.

Minulla on siis asenneongelma. En usko aukottomasti oman onnen seppyyteen. Elämä ei ole onnikilpailu tai voittokulkutykitys. Aikuisilla on mahdollisuus ottaa vastuu elämästään, mutta taidot siihen kehittyvät ihmiselon matkalla ja ovat siten myös historiansa tuote. Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin.

Oman onnen sepälläkin on sepän työkalut. Ihmisyydessä onnen työkalut ovat toiset ihmiset ja turvalliset ihmissuhteet. Myötätunto, itse itselle ja toinen toiselle annettuna sekä yhdessä jaettuna, on voimakkain työkalu onneaan etsivälle.

Asennettaan voi tarkistaa myös hän, jolta herkkyys ja inhimillisyys ovat jääneet huippuihmisyyden ja menestyksen tahkonnan kärkeviin jalkoihin. Vaihtoehdoksi ehdotan myötätuntoista asennetta niin omiin kuin toisten murheisiin ja onnellisuuksiin.

Onnellisuus on koko kylän asia, ei vain yhden yksinäisen sepän.

posted by Maaret Kallio

Mun mielestä kaikkien, jotka kritisoi liian keveästi ihmistä, joka on kokenut raskaita asioita, tulisi lukea tämä! Löytyy täältä: 

Saikku jatkuu...

Sain 4 viikkoa saikkua. Siinä ajassa pitäisi päättää jatkanko töitä tuolla vai en. En tiedä olisinko kuitenkaan työkykyinen tuon ajan jälkeen. En halua sitäkään, että roikun epämääräisesti työkykyisenä työkkärin listoilla.
Mulla on kyllä huippu lääkäri. Hän on myös terapeutti. Tosin ei minun. Hän suhtautuu potilaaseen eri tavoin kuin "pelkkä" lääkäri. Tietty maksaa hirweesti käydä yksityisellä, mutta toivon, että voisin jatkossakin käydä.

 Sain myös kokeiluun uuden tarvittaessa lääkkeen. Koska syön iltaisin rauhoittavaa, sitä minulle ei voi määrätä. Ketipinorin ja Truxalin tapaiset tekee mut hurjan väsyneeksi, joten nyt kokeilussa on Atarax. Se on alkujaan allergialääke. Katsotaan nyt, että mitkä on sen vaikutukset...toivottavasti hyvät. Ja parasta on, että siihen ei pitäisi kehittyä riippuvuutta.

Hassua, miten nyt ahdistaa se, että ei ole niin tarkkaa päivärytmiä. Myö facebookista lähtö ahdistaa. Pitää opetella elään jotenki uudella tavalla.

Toistan varmaan itseäni monessa tekstissä, mutta no can do ;) By the way...mun lääkäri sanoi, ettei ole varma auttaako lääkkeet kauheesti mun tapausta...en tiedä onko hyvä vai huono asia. Ehkä huono siinä mielessä, että oishan se kiva, jos auttais.

Facebook ja hylkäämiskokemukset

Kirottu facebook! Ei ole mukava kuulla, että jaan liian paljon asioitani facebookissa ja siksi ystäväni..siis ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ei halua nähdä mun statuksia. Enää en jaa siellä mitään!

Tää on sama homma mikä toistuu lapsuudessa. Olet hyväksytty vain silloin, kun olet kiltti ja sulla on mukavat jutut. Kun ei ole, niin -> on parempi olla kiltti ja mukavat jutut tai sitten käy huonosti. Sitten sut "hyljätään".

Ei tunnu kivalta. Ei ollenkaan. Tuntuu kuin saisin olla vain puolittain minä. Niin monesti tuntuu siltä. Tiedän, että se ei ole totta (ainakaan monien läheisten ihmisten kohdalla), mutta kun se tunne tulee, niin meinaa tukehtua ja tulla hyperventilaatio. Ihan ku ei sais olla olemassa :(

Ennen facebookkia ei ollu näitä ongelmia. Ja kun on niin yksin...haluaa kirjoittaa mitä kivaa tai huonoa on tapahtunut. Ei ole vieressä sitä kumppania..ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän. Niin..mitenkä nyt sit toimisin after facebook? Ketään ei voi velvoittaa kuuntelemaan mua muuta kuin terapeutin, jolle maksan siitä.