Äiti-uni

Oon monesti nähnyt äidistä painajaisia, mutta viime öinen oli ehkä pahin. Heräsin siihen, että hengitin niin kuin mulla ois ollut paniikkikohtaus ja olin ihan hikinen.

Näin lyhykäisesti näin unta, että äiti oli päättänyt parkkeerata tiettyyn paikkaan, vaikka muualla olisi ollut paikkoja. Hän ei välittänyt siitä olisiko siinä edessä ihmisiä vai ei. Kun hän oli päättänyt parkkeerata tiettyyn paikkaan hän parkkeerasi,vaikka siinä oli lapsia edessä. Hän ajoi täysiä heidän päälle. Minä ja sisko oltiin aivan kauhuissaan/vihaisia, kun lapset jäi alle, mutta mutta musta ei lähtenyt ääntäkään...en pystynyt huutamaan. Musta oli tullut mykkä. Tähän heräsin siis. Muistan äidin ilmeen unessa. Se oli erittäin päättäväinen ja vain omaa etua ajatteleva.

Uskon päässeeni unen jälkeen kosketuksiini tunteisiini äitiä kohtaan (sellaisena joka hän oli lapsuudessani). Nyt hän on hieman erilainen. Kirjoitin A4:lle ensi kertaa sanoja ja lauseita, jotka minulla tuli noista tunteista mieleen...ja hänestä mieleen. Se on todella karua luettavaa.

Pieni ote siitä:

" Häikäilemätön", "Epäempaattinen", "Sun ei ois koskaan pitänyt olla kasvatusalalla.", "pelottava", "hyökkäävä", " ajat toisten päältä ja sanot vielä sitten, että se on niitten vika", "syytät syyttömiä jotta voisit perustella paskan käytökseksi", "pääset elämässä eteenpäin toisten kustannuksella", "ilonpilaaja" jne. jne.

En oo koskaan kirjoittanut mitään tollaista. Kai tää on mun vihaprosessissa jotain edistystä, että edes unen kautta pääsee kosketuksiin siihen vihaan, mikä mulla on sitä varsinaista kohdetta kohtaan, jota vastaan en ole uskaltanut tuntea vihaa.

Viha asioista joiden takia on aikanaan ajautunut kiltteyteen

Sain 5 viikkoa saikkua ja tuntuu helpottavalta. Vaikka en voi iäti paeta tilanteita, joissa vihaisuutta ja ärtymystä ilmenee, niin saan edes hetken hengähtää ja tutustua tähän puoleen itsestäni rauhassa ilman häpeää.

Kun olin lähtenyt lääkäriltä niin, joku osa minussa oli ylpeä. Se oli ylpeä sen vuoksi, että oli pystynyt puolustamaan toista osaani. Se sanoi toiselle osalleni: " Minä pidän sinusta huolta. Minä taistelen puolestasi. Ajan oikeuksiasi."

Puhuin lääkärin kanssa siitä, miksi mun on vaikeata hyväksyä vihan/aggression/ärtymyksen tunteita. Puhuttiin ensin hylkäämisen pelosta. Traumasta, että jos en ole "kiltti", minut hylätään. Juontaa lapsuudestani. Toisena asiana nousi se, että miten se, että olen kasvanut kristillisissä ympyröissä...välillä vähän ahtaissakin, on vaikuttanut asiaan. En kauheasti puhunut tästä, mutta sanoin, että se itse asiassa, nyt kun miettii, se vaikuttaa TODELLA PALJON siihen, että en hyväksy tunteitani. Kristillisissä piireissä ei paljon puhuta epämiellyttävistä tunteista hyväksyttävinä. Olen ollut piireissä, jossa niitä on enemmänkin "ajettu ulos meistä".
Kuka siinä nyt sitten uskaltaa tuntea tunteita tai jos tunteekin, niin kuinka tehdä se ilman häpeää ja itsesyytöksiä?

Kävellessäni kotiin, huomasin kuinka sisälläni kuohahti mieletön viha sitä ajattelua kohtaan, että koko tunteiden kirjoa ei niin vaan ole hyväksytty niissä kristillisissä piireissä, joissa minä olen ollut. Tuli vihan tunne siitä, että kotona ei ole ollut niille tilaa, eikä sitten hengellisessä kodissa eli seurakunnassakaan. Viha kuohahti siitä, että tämä puoli minussa on jäänyt niin tiiviisti piiloon, että vasta nyt 33-vuotiaana alan tuntea noita tunteita. On kuin osa minusta olisi ollut kadonnut. Ja nyt sitten hävettää silti.

Usein lapsuuden olosuhteissa syntynyt liika kiltteys ja kristillinen yhteisö, jossa mielletään tunteet voimakkaasti pahoiksi tai hyviksi ja jossa ei puhuta siitä, että myös epämiellyttävät tunteet ovat normaaleja ja jopa tervettä, eivät ole hyvä yhdistelmä. Näin ei synny terveitä ihmisiä, joilla on terve minuus.

Ugh. Olen puhunut tämän päivän aatoksiani.

Olisikohan tämä viha kuitenkin surua?

Googlailin tuossa sanoilla: viha, katkeruus, suru. Mietin, että onko niillä yhtymäkohtia. Mun terapeutti aina sanoo, että mä suren..että vihaisuus on surun yksi vaihe. Suren sitä, että miks just mun kohdalle on käynyt tämä dissosiaatiohäiriö, joka niin paljon vaikeuttaa mun elämää. Löysin blogin, jossa joku suree ilmeisesti lapsettomuutta. Mutta itku tuli silmään, kun luin hänen tunteitaan. Niin samaistuin niihin. Ja koin myös helpotusta. Jos tämä onkin ihan oikeasti surua.  Ihan kuin itse olisin kirjoittanut saman tekstin (paitsi, että mulla ei ole puolisoa). Ja, että niillä, joilla on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on yleensä vaikeuksia myös suremisessa. Tässä se blogiteksti on:

Surun vaiheet: viha

Viha. Olla vihainen.

Aiemmin olen surutyössä jumiutunut tähän vaiheeseen ja nyt olen jollain tapaa jämähtänyt taas. Viha ja vihaisuus alkavat jo lientyä, mutta ne ovat edelleen olemassa. Vaikka viha on negatiivinen tunne, se on silti voimakas tunne, joka pitää pystyssä.

Olen vihainen, kun joku yrittää lohduttaa minua. Sanat eivät koskaan ole oikeat. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. En tiedä onko se totta vai ei. Edes mieheni, vaikka hän onkin ollut paras tuki. Kuvittelen, että suruani väheksytään, että minua kielletään suremasta. Vai onko se todella kuvitelmaa?

Olen vihainen, kun minua ei yritetä lohduttaa. Ristiriitaista? Ehkäpä. En osaa ottaa asiaa kenenkään kanssa puheeksi, sillä olen niin rikki, etten tiedä enää, mikä on oikein ja mikä ei. Tiedän ylireagoivani monessa kohtaa, mutta en osaa erottaa, missä kohdalla se olisi paikallaan. Tiedän olevani pettynyt lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta en pysty sanomaan, miten heidän olisi pitänyt toimia. En olisi sallinut heidän toimia toisin. Olen vihaisesti sähisten ajanut ihmiset pois. Iltaisin itken yksinäisyyttäni. Ristiriidat repivät sieluni riekaleiksi. Pelkään, että kun jonain päivänä herään tästä sumusta, huomaan ihmisten kaikonneen ympäriltäni.

Vihaan tätä kriisiä, joka tiellemme on sattunut. Vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi vahva nousemaan sen yläpuolelle.

Olen vihainen elämälle. Pettynyt.

Olen vihainen, jos minua kielletään suremasta. Surutyö on ennestään tuttua ja tiedän oman tapani selviytyä. Suru pitää tuntea, perimmäisellä pohjalla pitää käydä. Vain sen jälkeen voin nousta. En pysty kieltämään surua ja kääntämään ajatuksia pois. Enkä usko, että se on terve tapa tehdä surutyötä. Eivätkö ne tunteet jää silloin käsittelemättä? Suru ottaa aikansa, mutta muistan senkin, että joskus se hellittää otteensa. Lopulta, vääjäämättä, niin käy.

Ja täällä on blogi:

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.

Dissosiaatiohäiriöinen ja eläytyminen/empatia

Joskus mietin, että oisko vaan "helpompaa" olla sellanen "seko", joka ei tajuais olevansa "seko". Joskus se vaan tuntuu niin hirveeltä, kun tietää käyttäytyvänsä oudosti tai kokevansa oudosti  ja tiedostaa sen itse. Se on rankkaa!

Useimmiten, jos mulla on dissosiaatio-oireet päällä, toiset ei huomaa sitä. Mulla ne on senkaltaisia. Esimerkiksi jos on sellanen epätodellinen olo. Ei sitä päälle päin kukaan nää ja yritänkin käyttäytyä tosi fiksusti. Sit vaan ite tietää millainen olo on ja se tuntuu friikiltä. Ihan ku ois osaksi omassa maailmassa ja kuitenkin tässä maailmassa. 

Tunnen todella paljon sympatiaa ja empatiaa kanssakärsijöitäni kohtaan. Siinä ryhmässäkin koen voimakasta empatiaa. Joskus se kyllä vaikuttaa sitä, että tulee itellä paha olla sen takia, kun kuulee kuinka paha on toisella olla.

Mulla on voimakas ominaisuus se, että eläydyn toisiin. Kun oon ollu paljon toisten seurassa, saatan jälkeenpäin puhua kuin he ja mulla saattaa olla samoja eleitä kuin muilla. Tämä voi jopa tapahtua katsoessa intensiivisesti jotain jatkuvaa tv-sarjaa. Tämä piirre kyllä haittaa joskus, koska aina en tiedä, että onko kyseessä nyt eläytyminen toiseen vai ovatko nämä MINUN oikeita tunteita. Sitä imaisee toisten tunteita helposti itseensä. Huomaamatta. En tiedä onko tuttua kellekään.

Muutokset vaikuttaa paljon mun dissosiaatio-oireisiin ja turvattomuuden kokemukseen. Nyt mulla on helmikuussa paljon muutoksia samaan aikaan. Oireita on alkanut tulla enemmän. Onneksi tiedän mistä on kysymys, vaikka joskus säikähdänkin tosi kovasti ja pelkään, että oon tulossa hulluksi.

Mä en tiedä onko tää hyvä asia vai ei, mutta mun ahdistus ja dissosiaatio-oireet on pikkusen muuttunut vihaksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Inhottavaa on se, että ne kohdistuvat toisia kohtaan. En voi paljon hallita niitä ja pelkään tuottavani toisille pahaa mieltä. Tästä kirjoitin lääkärilleni. Hän sanoi, että usein ahdistuksen takana voi olla piilossa olevaa vihaa ja ärtymystä. Onko tämä nyt siis suunta eteenpäin vai taaksepäin. Tiedä häntä.

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?