Pakko kirjoittaa, vaikka pitäiskin jo nukkua

Onko teistä kellään ollut sellaista ongelmaa kuin vierastaminen? Mä oon huomannut, että alkuun voin vierastaa mun ystäviä, jos en oo nähny heitä pitkään aikaan. Silloin, kun seurustelin, niin vierastin joka kerta poikaystävääni, kun näin hänet ja olin ihan "jäässä", jonka hänkin tietenkin huomasi. Kysyin joskus siellä traumaperäisen dissosiaation vakauttamisryhmässä lääkäriltä, että onko mahdollista, että tuo liittyy traumaperäiseen dissosiaatioon. Hän oli sitä mieltä, että kyllä se voi liittyä. Mutta se on todella ärsyttävää. Poikaystäväkin oli joka kerta kuin uusi ihminen.

Oispa se kiva, kun joku elämänalue olis sellanen tosi ns. terve, kun tuntuu välillä, että tää dissosiaatio ulottuu ihan joka puolelle.

Joskus myös kavereitten ja ystävien kanssa olo tuntuu vaikealta. Mä en tiedä onko se sitä, että mun osilla on silloin sekasortoinen olo: lapsiosani ei tiedä onko toinen turvallinen vai ei...voiko luottaa ja aikuisosani haluaisi olla tietysti aikuinen ja läsnä. Muitakin osia voi olla liikenteessä. Kovasti aina odotan ystävien näkemistä, mutta alku voi olla hankalaa vierastamisen takia ja muutenkin saattaa olla hankalaa noitten osien takia. Sitten tulee niin paska olo, kun tuntee niin outoja tunteita, eikä pysty nauttiin ja oleen kunnolla läsnä välttämättä kuin hetkittäin. Miellyttämisen tarve on myöskin kova ja jos on vaikka 4 ihmistä niin hätäännyn, että ketä mä nyt miellytän ja miten. Kun en oikein tiedä niin mulle voi tulla myös sellanen ärsyyntynyt olo, kun sisällä tapahtuu niin paljon asioita ja on sekasortoinen olo.

Voi että, toivon, etten menetä mun ystäviä omien tunteiden tai oudon käytöksen takia, koska en voi sille mitään. Hetkellisesti voi tulla tollasten tapaamisten jälkeen niin paska ja paha ihminen -fiilis, että mietin, että musta ei varmaan oo mihinkään ihmissuhteisiin ja hetkellisesti voi myös käydä itsetuhoinen ajatus päässä, kun se tuntuu niin pahalle, että ei voi olla ihmisten kanssa ihan normaalisti :( :( :( :(

No joo..tällasia mietteitä piti kirjata ylös, kun jonnekin piti purkaa ja oon huono pitään päiväkirjaa.

Kuntoutustutkimukset tulokset on täällä

Tutkimustulokset on täällä. Ei niissä ollu mitään erityistä: muistissa eikä "lahjoissa" ole mitään vikaa. Lievää oli masennus ja toimintakyky hieman madaltunut. Vähän oli vaikea tehdä noita masennus- ja toimintakykytestejä, koska oli ollu saikulla, eikä ollut tarvinnu pinnistää ja oli kesä ja kesällä meni kivasti.

Mutta mutta...edelleen virallisena lääkärin diagnoosina on määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö (joissa on dissosiatiivisia oireita) ja paniikkihäiriö. Saikkua sain joulukuun loppuun. Tänään kävin ammatillisen kuntoutuskurssin haastattelussa. Jos Kela valitsee minut, niin se alkais sitten joko marraskuun lopussa tai joulukuun alussa. Siihen asti pitää vaan keksiä jotain omaa tekemistä sitten.

Ois muuten kiva kuulla, miten dissosiaatiohäiriö on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin...tai siis traumat ylipäätään? Itellä on omat haasteensa ja vain harvan kanssa pystyy ihan aidosti oleen oma itsensä. Suhteet, jotka ois ns. tasavertaisia on vaikeita. Nykyään saatan usein alkaa kuuntelijan osaan ja kääntää huomion pois mun asioista, kun pelkään, ettei kukaan halua kuulla. Ennen se on varmaan ollu toisinpäin...ja joskus tasavertaisesti.  Mut joku on ehkä rikkonu luottamuksen toisiin ihmisiin. Toki on ystäviä, joiden kanssa voi olla tasavertaisesti.

Myös jotkut kaverit painaa mussa tietämättään sellasta "traumanappulaa", että on vaikea olla heidän kanssaan.

Saa lähettää s-postia ja kertoilla kuulumisia :)

Luottamuksesta ja sen puuttumisesta

Kuntoutustutkimuksen selvitys ei ole vielä tullut. Siitä sitten lisää myöhemmin.

Onhan tää hassua kirjoitella tänne anonyyminä ja kaikille tuntemattomillekin ihmisille, mutta minkäs teet, kun haluat tuoda häiriötä tunnetuksi ja haluat saada ilmaista itseäsi ja olojasi (ei nyt ihan vapaasti, mutta kohtuuvapaasti).

Tänään pillahdin itkuun, kun olin isän kyydissä autossa. Kerroin, kuinka vaikeaa on puhua oloistaan ihmisille...edes omille ystävilleen. Joskus sitä tulee avauduttua, mutta useimmiten se tapahtuu kirjallisesti, niin ettei näe ihmisen naamaa. Oon osannu joskus paremmin. Nyt en jotenkin kehtaa..koska nii..jos sua JOKA PÄIVÄ jossain kohtaa ahdistaa, niin sitä on vaikea selittää ja muutenkin tätä häiriötä.  Jos se on niin arkipäivää sulle. Luottamuspula vaivaa edelleen. Vaikeaa luottaa ihmisiin ja siihen, että he välittävät. Mutta mulla on kohtuu hyvät välit isän kanssa, kun tällaista pystyin puhumaan. Kaikilla ei ole edes sitä. Terapeutti on ehkä tällä hetkellä se kelle puhun eniten (ja niin se kai pitääkin olla). Onneksi saan sitä terapiaa nyt kerran viikossa. Luottamuspulassa kaikkein eniten on kylläkin ihmiset, jotka päättää mun asioista eli esim. Kela ja Kelan tädit ja lääkärit. Näihin instituutioihin on vaikea luottaa, vaikka sieltä on tullut hyviäkin päätöksiä.

Jos luottamus on lapsena pahasti murtunut auktoriteetteihin tai muuten vaan ihmisiin, niin se heijastelee usein pitkään aikuisuuteen. Niin on mun kohdalla. Ei ihme, että ihmissuhteet vähän ontuu eikä parisuhteet ole onnistuneet.



Mut mun piti kirjoittaa tänne jotain positiivista. Hmm...kesän aikana sisustelin omaa kämppää (muutin tähän maaliskuussa), kun en oikein viihtynyt täällä. Nyt tää tuntuu tosi mukavalta ja enemmän omannäköiseltä. Jos en ois saanut yllärirahaa kesällä, nii ois sekin jäänyt tekemättä, vaikka kyllä sitä halvallakin voi sisustaa. Itsekin suurimman osan kaikesta hommannut kirppareilta ja käytettynä. Kirpparit onkin yks mun intohimo :) Jotain mukavaa ja positiivisen yllätyksellistä elämässä :)

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Kun sairaus on korvien välissä..

Niin...kun sairaus on niin sanotusti korvien välissä, sitä on vaikea unohtaa. On kyllä onneksi hetkiä jolloin tajuaa, että tällä viikolla on miettinyt liikaa näitä mun ongelmia ja eihän ne siitä parane. Silloin on mukava kuulla toisten ihmisten kuulumisia ja tehdä jotain muuta kuin puhua ystävien kanssa omista ongelmista. Silloin on kiva vaikkapa käydä liikkumassa yhdessä tai käydä kirppareilla, katsoa leffa tai tehdä ruokaa. Ehkä kaikki ei ymmärrä sitä, että joskus on vaan liian väsynyt puhumaan ja haluaisi keskittyä johonkin muuhun. Vaikka arvostan hurjasti ihmisiä, jotka jaksaa kuunnella. Eri päivinä on kuitenkin eri fiilis.

Viime aikoina oon myös luvan antanu olla itseni hiljaa. Mun ei tarvi vääntää keskustelua, jos sitä ei ole tulevinaan. Mä en jaksa olla aina se, joka ns. "vetää keskusteluja", vaikka oon siihen tottunut, mutta mun energiat ei yksinkertaisesti riitä siihen. Jos ei toisella ole sanottavaa, niin sitten ollaan hiljaa. Ei se niin vakavaa ole. En jaksa enää pyydellä sitä anteeksi, niin kuin oon tehnyt ennen. Tällä viikolla oli kaksi syyllisyyshetkeä, joissa oisin normaalisti pyytänyt anteeksi. En halunnut tällä kertaa tehdä sitä, vaikka olikin syyllinen olo. Koska en ollut tehnyt mitään väärin.

Mutta jos ei lähde juttua, niin sellaisina hetkinä se yhdessä tekeminen vois kyllä olla mukavaa.

On kyllä tosi haastavaa varmaan olla mun ystävä, koska mun jaksaminen vaihtelee niin paljon. Välillä tunnun myös todella pätevältä, kun taas parin päivän päästä saatan "romahtaa". Ei ihme, ettei omat vanhemmatkaan välillä ymmärrä.

Vähän asian vierestä, mutta se, ettei mun sairauteen varsinaisesti ole lääkettä, koska se on tietyllä tavalla persoonallisuuden häiriö, on aika kova paikka. Terapia on ainut, joka siinä auttaa. Ois kyllä kiva saada niihin maksuihin Kelalta tms. apuja, kun kerta lääkkeet ei ole ensisijainen hoitomuoto mun tapauksessa.
Toivottavasti joskus Kela ymmärtäisi tämän.

Facebook ja hylkäämiskokemukset

Kirottu facebook! Ei ole mukava kuulla, että jaan liian paljon asioitani facebookissa ja siksi ystäväni..siis ihmiset, joita kutsun ystävikseni, ei halua nähdä mun statuksia. Enää en jaa siellä mitään!

Tää on sama homma mikä toistuu lapsuudessa. Olet hyväksytty vain silloin, kun olet kiltti ja sulla on mukavat jutut. Kun ei ole, niin -> on parempi olla kiltti ja mukavat jutut tai sitten käy huonosti. Sitten sut "hyljätään".

Ei tunnu kivalta. Ei ollenkaan. Tuntuu kuin saisin olla vain puolittain minä. Niin monesti tuntuu siltä. Tiedän, että se ei ole totta (ainakaan monien läheisten ihmisten kohdalla), mutta kun se tunne tulee, niin meinaa tukehtua ja tulla hyperventilaatio. Ihan ku ei sais olla olemassa :(

Ennen facebookkia ei ollu näitä ongelmia. Ja kun on niin yksin...haluaa kirjoittaa mitä kivaa tai huonoa on tapahtunut. Ei ole vieressä sitä kumppania..ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän. Niin..mitenkä nyt sit toimisin after facebook? Ketään ei voi velvoittaa kuuntelemaan mua muuta kuin terapeutin, jolle maksan siitä.

Ole elämässäni tai älä ole ollenkaan, mutta älä ole vain silloin kuin minulla menee hyvin

Joskus ärsyttää se, että jos on ollut vaikeampaa kautta pitemmän aikaa, niin joillakin ihmisillä saattaa mennä kärsivällisyys tai kestokyky siihen ja he "unohtavat" minut. Sitten yhtäkkiä, kun meneekin paremmin, he ilmaantuvat takaisin elämääni. Tiedoksi -> en halua elämääni tällaisia ihmisiä!! Se on todella loukkaavaa. Ymmärrän kyllä sellaiset syyt, että jos toisella on vaikeaa itsellä, niin ei sitä jaksa toisen ruikutusta kuunnella välttämättä. Mutta ylipäänsä en ole sen arvoinen, että kelpaan vain ystäväksi hyvinä hetkinä.

Minulla on ollut ja tulee olemaan myös hyviä hetkiä, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Minusta on hienoa, että saan jakaa ne sellaisten kanssa, jotka ovat nähneet elämääni all the way. Minusta sellaiset ihmiset, jotka kestävät vain huumorintajuista, iloista ja ystävällistä minua, eivät ansaitse minun hyviä päiviäni ja läsnäoloani niissä. Haluan, että minut hyväksytään kokonaisena, ei vain puolikkaana.

Tiedän, kaikki eivät pysty tähän. Heille voin sanoa ehkä Good bye. Olen mikä olen..en voi päättää yhtäkkiä itse muuksi muuttua.

Karua tekstiä, mutta tällaisena hyvänä päivänä tuli vaan mieleen miettiä sitä kenen kanssa tällaiset päivät haluaa jakaa.

Lamaantuneet lauantai-illat?

Oon jostain syystä ( no ihan hyvästä syystä) kirjoitellut paljon lääkityksestä täällä viime päivinä. Noh..siihen liittyen täytyy sanoa, että mun serotoniinit on nyt alimmillaan 12 vuoteen. Mun plääni oli lisätä lääkitystä/ vaihtaa lääkitystä, mutta nyt yllättäen oonkin vähentänyt sitä. Kattellaan miten käy..

MUTTA nyt vähän muuta asiaa. Oon kärsinyt sellasesta turvattomuuden ja tyhjyyden tunteesta aina välillä, kun oon yksin...ehkä se on myös jotain surua. Lauantai-illat ja sunnuntait on ehkä pahimpia. Silloin toivoisi olevansa jonkun toisen ( lue ->mieluiten poikaystävän/miehen kanssa). Ja sit kun mulla on se poikaystävä, niin silloin tuntuu välillä jotenkin tosi tylsältä myös ja koska mun seurustelut on ollut todella energiaa kuluttavia mun ahdistuksen takia, niin en oo ees jaksanut ehdottaa mitään kivaa. Joskus jopa toisen kanssa on ollut paha olla, kun ei oo tiennyt tykkääkö toisesta tarpeeksi vai ei ja onko se elämää jota haluaa vai ei...siis ristiriitojen takia.

  Jotenkin en millään meinaa keksiä tekemistä silloin, kun ystävät ovat jossain muualla, eikä ole mitään suunniteltua.  Televisio ei välttämättä vedä puoleensa, jos sieltä ei tule mitään ja noh..netissä tulee roikuttua. ja joskus katsottua sieltä hyviä tv-sarjoja tai dokumentteja. Lukea voisin, mutta oon tottunut lukemaan vain just ennen nukkumaanmenoa. Tänään sorruin tilaan postimyynnistä puoleen hintaan kokeiluun uuden päiväpeiton. Niin..kaikennäköisestä materiasta tulee haaveiltua, kun ei ehkä uskalla haaveilla muusta. Välillä kyllä tykkään olla yksinkin koska silloin kerään voimia, mutta se samalla pelottaa, koska joutuu kohtaamaan omia tunteitaan.

Koska en juo alkoholia, ei kiinnosta mennä yksin roikkumaan johonkin baareihinkaan. Seurakunnalle voisi mennä ja joskus se onkin ihan ok. Siellä voi sattumalta tavata tuttuja, mutta jos jäät ihan yksin, niin sulle tulee 10 X yksinäisempi olo verrattuna siihen, että olisit vain kotona. Joskus vanhemmilla tulee käytyä lauantai-iltaisin ja jopa yövyttyä siellä. Joskus saa jonkun askarteluinspiraation tai jonkun muun inspiraation (hahah..kuten blogiin kirjoittamisinspiraation). Mutta joo...mitä yli kolmikymppinen kristitty sinkkunainen tekee lauantai-iltana silloin, kun ei ole mitään muuta. Kun missään ei tunnu tapahtuvan mitään ja kun kaikki ystävät ovat sinä iltana "varattuja".

On korkea kynnys tällaisella tietynlaisella mielenterveystoipujalla lähteä yksin seuraa hakemaan lauantai-iltana. Varsinkin, kun on introvertti eikä ekstovertti.

Aah...olisin voinut kutoa (se on rentouttavaa), jos mulla ois lankaa. Voi höh. Miksi keksin sen nyt vasta.

Mutta ehdotuksia saa antaa tekemisiin....eikä aina itse jaksa olla se, joka ehdottaa kavereilleen jotain... :(