Kesän jälkeen

Pieni kesätauko on tässä taas ollut. Kesä oli tunneilmastoltaan levollinen. Nyt taas, kun syksy tulee on alkanut tulla haasteita.

Ensinnäkin, mulla on pieni kissanpentu, joka auttaa pikkuisen mua pysymään ´tässä hetkessä´mikä on ihana asia. Hänestä on paljon ollut apua.

Mutta tähän viikkoon:

Tämä viikko on ollut aivan karmea.Mulla nuo PMS-oireet pahentaa ahdistuneisuutta ja yliherkkyyttä. Tuntuu, että triggeritkin voimakkaammin vaikuttaa. On myös uusi harkka alkamassa ja opiskelu, koska pääsin Kelan mielenterveyskuntoutujien työelämäohjaukseen.

Tällä viikolla sisäinen kriitikko on taas saanut kritisoimista ja on ruoskinut mua mennen tullen, koska oon huomannut itsessäni erilaisia tunteita..myös ns. ei positiivisia tunteita toisia kohtaan, enkä millään meinaa saada siltä kriitikolta rauhaa. Ihan kamalaa! Nii, mun lääkäri on sanonut, että mulla on myös vaativan persoonallisuuden piirteitä.

Jouduin äsken ottamaan rauhottavaa, kun kriitikko arvosteli niin, että en meinannut pystyä hengittämään. Sitten otin vihon ja kynän käteen ja päätin alkaa kirjoittaan pienelle itselleni. Näin kirjoitin tänään:

" Rakas pieni,
Sulla on lupa tuntea juuri niitä tunteita, joita tunnet. Sun ei tarvi hävitä tai lakata olemasta. Saat omistaa omia mielipiteitä ja olla näkyvä. Kaikki ei aina ole sun syytä. Sun ei tarvitse ylianteeksipyytää.

Saat olla kateellinen, kunhan et aiheuta toiselle pahaa. Saat olla vihainen, kunhan et tapa toista. Saat olla ärsyyntynyt ja saat olla turhautunut, jopa ahdistunut. Ei sun tarvi yrittää muuta. Ei tarvi yrittää johonkin mihin et pysty. Ei sun tarvi yrittää kontrolloida jotain mitä et voi. Oo armollinen itsellesi, sweet soul.

Ei kaikelle voi mitään. Anna olla. Saat olla. SAAT OLLA!"

Onko toisilla ikinä tällasta itsensä ruoskintaa. Mulla varmaan pahentaa sitä se, että oon ollut jossain vaiheessa mukana lakihenkisessä kristillisyydessä, jossa eri tunteetkin leimattiin pahoiksi. Oman vanhemman  tunnemaailman rajuuden varjossa myöskään ei ollut ns. ´lupaa´tuntea omia tunteita..niitä epämiellyttäviä.

Onko kellään muulla vaativuutta ja miten tulet sen kanssa toimeen? Ois kiva kuulla mailissa. Edes yksi rivi.

Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

Kun pahoja asioita tapahtuu...oireilen, kun hyviä asioita tapahtuu...oireilen

Kun hyviä asioita tapahtuu oireilen:

Olipa tässä viikko kun voitin 6 päivänä peräkkäin jotakin pientä ja vähän suurempaa arvonnassa. Osallistun PALJON nettiarvontoihin. Mutta ei ollut seesteinen viikko. Jos tapahtuu liian paljon hyvää, oireilen. On vaikea ottaa sitä vastaan ja tuntee syyllisyyttä. Olen myös erittäin ylivirittynyt silloin, enkä pysty keskittymään mihinkään. Koko ajan kauhea tärinä päällä.

Toinen esimerkki: kuntoutuskurssi on hyvä asia. Mutta heti kun sain tietää, että pääsen sinne, aloin oireilemaan. Kaikki uusi, vaikka hyväkin oireiluttaa.Se pelottaa, kun pelottaa, että kaikki epäonnistuu...niin kuin ennenkin.

Kolmas esimerkki: Kun ihastun tai seurustelen, se on hyvä ja jännittävä asia..aiheuttaa myös positiivisia viboja myös, mutta silloin olen äärimmäisen herkkä ahdistumaan ja ylivirittynyt, joten kun loin kristilliselle deittisivustolle ilmoitusta, päädyin poistamaan sen sieltä muutaman päivän päästä, olotilojen pelossa. Seurustelusta voisi muutakin kertoa, mutta menisi hiukan liian ohi aiheen. Paitsi se, että siinäkin se syyllisyys. Kun kokee jotain hyvää ja rakkautta, tuntee, ettei ole sen arvoinen. Täällä sitten yksin sunnuntai-iltana istun telkkua katsoen miehenkaipuussa, enkä edes uskalla tutustua kehenkään jaa muistelen menetettyjä ihmisiä eli ex-poikakavereita.

Huhhuh, Onpas elämä välillä todella monimutkaista.

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Terveissii kuntoutustutkimuksen keskeltä

4 päivää. 4:ssä päivässä minun kuntoutustarpeestani pitäisi tehdä selvitys. Itselle tuntuu, ettei tuo ole riittävä aika, mutta näin on järjestävä taho päättänyt.

Miten on mennyt?

Sosiaalityöntekijä on haastatellut. Ammatillisen kuntoutuksen neuvoja on haastatellut. Psykologi on haastatellut. Ja olen tehnyt liudan psykologisia testejä: älykkyys/muisti/persoonallisuus -testejä.

Olisin toivonut, että olisin saanut tehdä joitain testejä, joista kävisi ilmi lisää mun häiriöstä ja sen tilasta, mutta näköjään ei. Vaikka kyseessä onkin psyykkinen häiriö (samaan aikaan testiä oli tekemässä ihan fyysisistä häiriöistäkin kärsiviä).

Koska kesä oli hyvä, luulen, että olen tullut antaneeksi psykologille liian ruusuisen kuvan elämästäni. Mutta toivottavasti en antanut. Nytkin mielen on vallannut joku ihme ahdistus ja melankolia. Liekö syksyyn liittyvää? Enpä tiedä.

Psykologilta tuli kuitenkin vinkki, kun kerroin tästä blogista. Hän sanoi, että vaikka tämä käsittelee ko. häiriötä ja elämää sen kanssa, voisin myös kirjoittaa tänne elämää sulostuttavista positiivisista asioista. Noh..ehkä sekin onnistuu.

Perjantaina on sitten ammatinvalintatestiä ja ammatillisen kuntoutuksen vaihtoehtojen kartoitusta. Maanantaina on lääkärin haastattelu, loppupalaute ja suositukset. Notta silleen..

Voi, kunpa nuo olis viisaita nuo tutkijatädit. Antaisivat viisaita neuvoja ja ohjeita mulle. Sitä toivon kovasti!

Työt alko

No nii..oon siis 5 päivää ollut takasin saikun jälkeen töissä...ja fiilikset on...ahdistavat. En oikein oo saanu nukuttua kunnolla ja jotenki se työnkuva ei tunnu ollenkaan sellaselta mitä tahtoisi tehdä. Katotaan nyt miten mun käy.

Ollaan terapeutin ja lääkärin kanssa päätetty hakea uudestaan vammaistukea terapioihin. Viimeksi kun hain sitä, en sitä saanut. Nytkin on valmiiks jo vähän sellanen tappiomieliala, mutta kokeillaan nyt.

Tänään heräsin myöhään ja en oo päässy yövaatteitten vaihtoon asti ja kello on neljä. Tarkoituksena on mennä kuntosalille, mikä saattaa kehollisesti auttaa tähän ahdistukseen...toivottavasti pääsen sinne asti. Ainaki se sali on tossa vieressä.

Nää olot niin kovasti vaihtelee ja vireystilat. Kuuluu taudinkuvaan, mutta tekee arjesta hyvin ennustamatonta.

Tällasta tänään.

Haastetta itsessä

Katsoin mitä tunnisteita oon tänne laittanut, niin kahdeksi yleisimmäksi nousivat TYÖ ja AHDISTUS. Siitä voi päätellä jotain. Työn ja työkykyisyyden kanssa ollut pitkään ongelmia Pisin yksittäinen työputki on siis ollut vähän yli 6 kk.

Vaikeinta on ehkä se, että miten suhtaudun itseeni tämän kaiken keskellä. Mikä ja mitä on realistista ajatella itsestään? Onko vaivan arvoista jumittaa koko ajan työn ja saikkukausien välillä vai ihan oikeesti luovuttaa ja tsekkauttaa työkykyisyytensä, jos päästä niin päästä eläkkeelle ja vain elää. Toistan taas itseäni argh.

Mut, kun en oikein tiedä mitä oon, kuka oon, mikä on realistista jne? Huh..on tässä haastetta.

Kun ei ole hyviä ratkaisuja, kun pitää valita kahdesta huonosta - what to do ?

Mulla on BIG PROLEM. Kun ei vois olla saikulla, kun pitäis saada ruokaakin ostettua ja laskut maksettua.
 Kun jos on saikulla ei oo varaa käydä terapiassa ja maksaa opintolainaa takaisin. Ja jos on töissä, on koko ajan ihan niinku perseeseen ammuttu karhu ja jos vähentää työtunteja, se ei auta, koska dissosiaatioryhmä keskellä päivää verottaa niin paljon, että tunteja pitää kuitenkin tehdä takaisin ja tulee pitkät päivät. A-H-I-S-T-A-A!! Ja ahistais se, että taas pitäis ruveta selvitteleen kaikkee Kelan ja sossun kanssa siitä, että onko terapiaa mahdollista maksaa niitten puolelta ja ....huhuhuhuhuhu. En tiiä mitä teeeen??

Mun pitäis levätä saikulla nyt...se ei oo mahdollista, kun pakko on miettiä raha-asioita.

Minusta löytyi uusi osa - tutustumista vihaiseen teini-ikäiseen...

Traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä persoona ei ole integroitunut..siis yhdistynyt, vaan persoonan osat ovat tavallaan erikseen ja niitä on vaikea tunnistaa jopa joskus omikseen. Olen tunnistanut itsessäni lapsen ja aikuisen sekä tarkkailijan, mutta tämän vuoden aikana esiin on tullut vihainen teini-ikäinen (toiselta nimeltään terrieri). Juuri kun opin kokemaan myötätuntoa omaa lapsiosaani kohtaan, jota kohtaan olin aiemmin tuntenut häpeää, sen liiallisen ripustautumishalun, pelokkuden ja turvattomuuden takia, tulee uusi osa esiin, jonka kanssa en pärjää ollenkaan.

Vihainen teini-ikäinen tiuskii, ärsyyntyy helposti, angstaa, kirjoittaa vihaisia mielipiteitä, syyttelee auktoriteetteja ja haistattaa heillä paskan. Ei ole helppoa ei..ja tämä henkilö on minä..osa minua..minun teini-ikään jäänyt osani. Ei ollut silloin oikein kunnon murrosikää, niin onpa nyt sitten senkin edestä. Pahinta on, että en koe minkäänlaista myötätuntoa tätä teiniä kohtaan, vaan häpeän sitä suunnattomasti. Häpeän, syytän, sätin. Ja arvatkaa auttaako se. Noi ei tietenkään. Mielessäni olen jollain tavalla ulkoistanut tämän osan itsessäni aiemmin, koska en ole hyväksynyt sitä osaksi minua. Se on varmaankin ilmaantunut ahdistuneisuutena ja masennuksenakin...piilovihaisuus.

Tämä osa on "pahin" osani, koska se näkyy ja kuuluu..se ei pysy piilossa niin kuin lapsiosa ja tarkkailija. Aikuisosa taas osaa käyttäytyä sivistyneesti. Oon tässä havainnossa vasta alussa, joten saas nähdä miten pärjään tämän teini-ikäisen osani kanssa. Ainakin se aiheuttaa ongelmia töissä ja sosiaalisessa mediassa.

Dissosiaatiohäiriöinen ja eläytyminen/empatia

Joskus mietin, että oisko vaan "helpompaa" olla sellanen "seko", joka ei tajuais olevansa "seko". Joskus se vaan tuntuu niin hirveeltä, kun tietää käyttäytyvänsä oudosti tai kokevansa oudosti  ja tiedostaa sen itse. Se on rankkaa!

Useimmiten, jos mulla on dissosiaatio-oireet päällä, toiset ei huomaa sitä. Mulla ne on senkaltaisia. Esimerkiksi jos on sellanen epätodellinen olo. Ei sitä päälle päin kukaan nää ja yritänkin käyttäytyä tosi fiksusti. Sit vaan ite tietää millainen olo on ja se tuntuu friikiltä. Ihan ku ois osaksi omassa maailmassa ja kuitenkin tässä maailmassa. 

Tunnen todella paljon sympatiaa ja empatiaa kanssakärsijöitäni kohtaan. Siinä ryhmässäkin koen voimakasta empatiaa. Joskus se kyllä vaikuttaa sitä, että tulee itellä paha olla sen takia, kun kuulee kuinka paha on toisella olla.

Mulla on voimakas ominaisuus se, että eläydyn toisiin. Kun oon ollu paljon toisten seurassa, saatan jälkeenpäin puhua kuin he ja mulla saattaa olla samoja eleitä kuin muilla. Tämä voi jopa tapahtua katsoessa intensiivisesti jotain jatkuvaa tv-sarjaa. Tämä piirre kyllä haittaa joskus, koska aina en tiedä, että onko kyseessä nyt eläytyminen toiseen vai ovatko nämä MINUN oikeita tunteita. Sitä imaisee toisten tunteita helposti itseensä. Huomaamatta. En tiedä onko tuttua kellekään.

Muutokset vaikuttaa paljon mun dissosiaatio-oireisiin ja turvattomuuden kokemukseen. Nyt mulla on helmikuussa paljon muutoksia samaan aikaan. Oireita on alkanut tulla enemmän. Onneksi tiedän mistä on kysymys, vaikka joskus säikähdänkin tosi kovasti ja pelkään, että oon tulossa hulluksi.

Mä en tiedä onko tää hyvä asia vai ei, mutta mun ahdistus ja dissosiaatio-oireet on pikkusen muuttunut vihaksi ja ärsyyntyneisyydeksi. Inhottavaa on se, että ne kohdistuvat toisia kohtaan. En voi paljon hallita niitä ja pelkään tuottavani toisille pahaa mieltä. Tästä kirjoitin lääkärilleni. Hän sanoi, että usein ahdistuksen takana voi olla piilossa olevaa vihaa ja ärtymystä. Onko tämä nyt siis suunta eteenpäin vai taaksepäin. Tiedä häntä.

Tulevaisuuden pelosta

Joulu meni hyvin. Vaikka pelkäsin, että viime vuosi tulee mieleen (kun seurustelin). Tuntui, että nukuin takaisin sen määrän mitä olin kiireiltäni jättänyt väliin joulukuussa. Oli mukava olla koolla perheenä ja pelailla ja kattoa yhdessä elokuvia.

Mutta entä kun läksin vanhemmiltani omaan kotiini? Niin..mulle nää "eroahdistukset" on totisinta totta. Yhtäkkiä olin ihan tosi peloissani. Oli kivaa päästä omaan kotiin ja halusinkin sitä jo, mutta alkoi pelottamaan tulevaisuus ja kaikki mahdollinen; kontrollinmenetyspelko ja hulluksitulemisen pelko.

Ihan kiva oli sit oleilla omassa kämpässä ilta. Not. Pakenin pelkoja tv-sarjoihin. Oli ihan pakko päästä pois päänsä sisältä. Joskus kanssauskovien on vaikea ymmärtää näitä pelkoja, jotka kumpuaa ehkä siitä, kun olin 5-vuotias ja mut jätettiin sairaalaan. Eihän uskovaiset pelkää. Se jolla on pelkoa ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa = Jumalassa, mulle ladellaan.

Pelko tuli myös siitä miten pärjään töissä, kun työtunteja kasvatetaan ja jos vaan oon liian herkkä tälle maailmalle ja mun maailma romahtaa (taas) ja joudun saikulle enkä pysty maksaan laskuja, kun tulot tippuu ja tekeen mitään normaalia, johon nyt oon tottunut.

Yksi kirja mitä luin kanssa laukaisi noita tulevaisuuden pelkoja. Siinä nainen, jonka suvussa oli mielenterveysongelmia päätti olla kaikesta ahdistuksesta huolimatta parisuhteessa ja tehdä lapsen. Ehkä tää lapsijuttu oli hänelle se suurin homma. Niin, mitäs siinä kävikään, tämä nainen ei sitten pystynytkään hoitamaan lasta, vaan mieli alkoi murtua. Tää on mun suurin pelko, siis jos itse tekisin lapsen...että en pystyisikään hoitamaan häntä tai tulisin hulluksi. Tietysti tästä kirjasta tuli itelle kaikki tulevaisuuden pelot -> miltä mun elämä näyttää silloin, kun toiset on naimisissa ja niillä on lapsia? Kun mä en ahdistuksen takia oo pystyny ehkä luomaan parisuhdetta tai "jatkamaan sukua". Mä en halua myöskään toiselle ihmiselle huonoa elämää, joten niin...en tiedä onko musta avioliittoon tai perheeseen...no anyway...näitä huonommuuden tunteita ja pelkoja alkoi sitten kertyä...ja päätin illalla, kun en saanut unta, että en ainakaan tyrkytä itseäni kellekään..jos joku mut haluaa, niin sitten haluaa ja kerron kaiken.

Huh.. tällasta settiä. Mitä opimme? Ei kannata lukea tollasia kirjoja ja pitää muistaa varautua noihin eroahdistuksiin ( en aina muista, että mulla niitä on). Lisäksi ennen nukkumista ajattelin, että...koska mulla on kaikennäköistä ja silti olen arvokas, niin en halua tuomita ketään ihmistä tietämättä koko hänen tarinaansa ja että ihan jokaisessa ihmisessä on jotain arvokasta. Jumalan luoma elämä on arvokas!

Välillä menee sen verran hyvin tai kiireisesti tai niin, että ei mikään laukaise pelkoja -> että ei muista mun taipumusta näihin ja ongelmien määrän suuruutta. Sit kun ne puskee esiin, niin on musertua alle.

Netin liikakäytöstä vieroittautuminen

Usein mielenterveyskuntoutujille kuten minulle käy niin että illat vierähtää netissä...elämäänsä paetessa...ja yksinäisyyden tunnettaan karkuun juostessa.

Onko teillä rakkaat kanssakuntoutujat onnistuneita kokemuksia netin liikakäytöstä vierottautumiseen? Oliko se vaikeaa, mitä löysitte tilalle? Tuliko paha ahdistus?

Itseäni harmittaa niin paljon, kun jumitan netissä. Aina illan päätteeksi on sellainen olo, että ois voinut tehdä vaikka mitä muuta paljon rakentavampaa ja myös sellaista, joka tuottaisi parempaa mieltä. Tuntuu varsinkin työpäivän jälkeen usein, että illat menee netissä "hukkaan". Facebookkia nyt ainakin aion rajoittaa jouluksi ja joulun jälkeen. Harkitsen jopa lakkoilua sieltä. Kerran tein niin radikaalin tempun, että poistin tilini sieltä muutamaksi kuukaudeksi. Oli aluksi vaikeaa, mutta kyllä selvisin siitä ja tuntui, että ei se sitten ollutkaan niin vaikeaa kuin olin olettanut. Menin takaisin, koska silloin oli ns. haku päällä ja olin ihastunut yhteen tyyppiin, joka oli facebookissa ja noh..juteltiin sitä kautta sitten...sille tielle facebookkiin sitten jäin.

Onko teillä koskaan tunnetta (siis muillakin kuin mt-kuntoutujilla), että teidän pitää pysyä kärryillä s-posteistanne, facebookista, uutisista, tapahtumista jne. jne..ja tuo kaiken "uutisvirran" seuraileminen addiktoi teitä kovasti. Mulla on sellainen fiilis. Joskus jopa niin, että tuun vihaiseksi, jos en pääse nettiin...ehkä siis ois syytä pitää breikkiä tai laittaa itselleen jotkut pelisäännöt. Tää on pahentunut sen jälkeen, kun sain ensimmäisen älypuhelimeni viime jouluna. Blogia tietty kirjoittelisin.....tää on vähän eri asia. Tästä en ajattele, että aika menee hukkaan, sillä onhan tää paljolti sellaista terapeuttista juttua.

Antakaa mulle vinkkejä lakkoilusta tai addiktion katkaisemisesta!

Lääkkeitä ja liikkeitä

Tänään on ollut sellanen päivä, että kehollista ahdistusta on ollut paljon. Rintaa on puristanut kovasti. En oo halunnut ottaa puolikasta rauhoittavaa lääkettä, kun tiesin, että töiden jälkeen meen Pilatekseen, jossa luultavasti vähän rentoudun.

Oon kuullut, että tärinä ja etenkin lantion tärinä voi laukaista traumamuistoja jne. Noh...ei mun ees tarvinut ns. tehdä tärinää...kyllä siellä Pilateksessa tärisi ihan muutenkin ;) TRE-liiketerapia (Tension releasing exercises) on sellainen, jota käytetään mm. sodasta palaavien sotilaiden traumatisoitumisen estämiseen. Voi että..oispa kiva saada joku tosi rentouttava joululahja, kuten hierontalahjakortti tai TRE-kurssi tai Kehoterapiaa tai jotain sellasta..kehon ja mielen hyvinvointiin liittyvää :)

Oon tossa mailaillu toisen mun lääkärin kanssa ja kyllä...mun kannattaa kokeilla sitä Sepramin tiputtamista, jos Voxra on kerta auttanut mielialaan. Huh...tulee raskasta, jos sen laskeminen on tällaista mitä tähän asti on ollut. Tääkin ahdistus mikä nyt on päällä..Herra yksin tietää mistä se tuli...joten kemiaa taitaa olla.

Ne on ihania päiviä, kun ei tarvi koko ajan miettiä olotilaansa. Vaikea on olla miettimättä, jos rintaa puristaa. Sen tietää siitä, että on hyvä olla, kun on tarpeeksi energiaa ja jaksaa töitten jälkeen (ilman paniikkia tai ahdistusta) jäädä keskustaan vaikka "näyteikkunaostoksille".

Niin...terapeuttini väläytti minulle mahdollisuutta päästä Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään, joka alkaisi tammikuussa. Aikaa mulla on miettiä sitä ensi viikon torstaihin asti, jolloin hän mahdollisesti kirjoittaa suosituslausunnon. Kyllähän se ois varmasti hyvä! Mutta sitä mä en halua, että mun koko arjesta tulee sellaista ongelmakeskeistä. Tarvin mä jotain kivaakin :) :)

Viimeksi tänään kuitenkin mietin, että miksi mun pitää olla sairas? Se on aikas raskasta!

Tässä muuten tuosta TRE:stä juttua

Ajatuksen pakko? - tietoa pakko-oireista

Koska diagnoosinani on sekamuotoinen ahdistuneisuus, niin siihen kuuluu aika ajoin kaikkea kirjavaa kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus, dissosiaatio-oireet ja pakkoajatukset.

Pakkoajatukset ovat usein joko aggressiivisia tai seksuaalisia ajatuksia tai mielikuvia, jotka väkisin tunkeutuvat mieleen. Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan pakkotoiminnoista näin:


Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive-compulsive disorder) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin.
OCD-häiriöt ovat joko pakonomaisia ajatuksia eli obsessioita tai niin sanottuja pakkorituaaleja eli kompulsioita tai molempia. Oireet voivat olla niin lieviä, että henkilö pystyy käymään töissä tai toisaalta niin voimakkaita, että ne voivat johtaa eristäytymiseen, eläköitymiseen tai invaliditeettiin. Tyypillisesti oireet vievät kohtuuttomasti aikaa päivässä ja niiden aiheuttama ahdistus lisääntyy, koska sairastuneet ymmärtävät itse oireiden irrationaalisuuden, mutta eivät pysty itse välttämään niitä.  

Onneksi en kärsi pakkorituaaleista vaan aika ajoin pelkistä pakkoajatuksista , koska niillä on tapana ihan oikeesti vaikeuttaa ihmisen elämää aivan mielettömästi. Oon katsonut joskus dokumentin aiheesta, jossa ihmiset eivät pysty poistumaan talostaan tai joutuvat koko päivän olemaan pakko-oireiden vallassa.

Pakkoajatukset ovat hirveitä. Yleensä ne ovat täysin omaa moraalia vastaan. Ajatuksia tai mielikuvia vaan tulee niin, että et voi niitä estää. Näin niistä myös sanotaan samaisilla sivuilla:

Psykodynaamiset terapiat eivät ole osoittautuneet OCD:n hoidossa tehokkaiksi. Potilaat ovat kilttejä perfektionisteja, pedantteja ja vaativia itseään kohtaan, yleensä myös älykkäitä. Lapsuudesta voi löytyä ahdistuksen aihetta, mutta niiden käsittely ei avaa väylää labyrintistä ulos. Sen sijaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla on saavutettu hyviä tuloksia.

 Kognitiivisessa terapiassa asiakas oppii itse työskentelemään ahdistuksensa kanssa. Tärkeintä on antaa sen olla: juuri kamppailu tunteita ja mielensisältöjä vastaan betonoi niiden olemassaolon. Asian välttäminen tai torjuminen lisää sen tunkeutumista mieleen, ”Älä ajattele violettia banaania!” Ahdistuksen annetaan mennä ja tulla, sitä tutkitaan. Kun se on tullut tutuksi, käydään terapian raskaaseen osioon, rituaalista pidättäytymiseen. Tämä pelottaa, koska siinä vaiheessa asiakkaat joutuvat kestämään kovaa ahdistusta. Tästä syystä pakko-oireiset välttelevät terapiaa. Tässä he tarvitsevat myös hyvin konkreettista tukea. 40 vuotta oireidensa kanssa kamppaillut mies sitoutui tulemaan suihkusta 10 minuutin jälkeen, kun se tähän asti oli vienyt kaksi tuntia. Irmeli Siltakoski odotti miehen kotona kello kädessä. OCD-terapeutti tekee kotikäyntejä – vai pitäisikö sanoa vankilavierailuja.

– Tämä on unohdetuin mielenterveyspotilaiden ryhmä. Sairaus on niin vammauttava. He jumiutuvat koteihinsa ja eläköityvät ennen aikojaan, kun sairautta ei osata hoitaa. Tieto leviää hitaasti, huokaa Irmeli Siltakoski.

 Minä en tiedä miksi minulla noita ajatuksia tulee, mutta näköjään sen pitäisi auttaa, jos ajatuksia ei yrittäisi välttää tai torjua, vaan antaisi niiden tulla ja mennä  (vaikkakin se on ÄÄRETTÖMÄN ahdistavaa.)

Tuli vaan mieleen kirjoittaa tästä, koska nämä ovat parina viime viikkona olleet itselläni hyvinkin pinnalla..siis pakkoajatukset. Varsinkin kristittynä naisena koen todella helposti häpeää niiden takia, koen itseni kuvottavaksi hirviöksi ja haluaisin eristäytyä omaan kotiini, ettei vain ajatukset joskus kävisi toteen (ajatukset siis eivät käy taudinkuvan mukaan toteen). "Pientä" suvaitsevaisuutta näissäkin asioissa joutuu harjoittelemaan itseään kohtaan. Kova on koulu!

Koko Mielenterveysseuran artikkeli löytyy täältä