Trauma ja turvattomuuden tunteet

Usein sen jälkeen, kun olen ollut pitkään joko kaverieni, ystäväni tai perheen luona tai kun on ollut jotain oikein mukavaa tekemistä, koen turvattomuutta tullessani omaan kotiin. Eroahdistus/turvattomuus. Lapsuudessa tullut.Silloin tuntuu kuin olisin jossain korkealla jyrkänteellä, enkä saisi oikein mistään kiinni ja olisin vaarassa pudota. Tästä varmaan johtuu sekin, että pelkään asuntoni ikkunoita. Pelkään, että yhtäkkiä turvattomuuden tunteen ajamana rynnistäisin niitten läpi. Ennen asuin ykköskerroksessa ja mulla oli lasitettu parveke. Silloin tuntui turvalliselta ja koti oli sopivan hämyisä soppi. Siitä tuli itselle sellainen turvasatama. Nyt on toisin. En tiedä miksi. Ehkä siksi, etten vielä ole sopeutunut asuntooni. Täällä on myös valoisampaa ja isommat ikkunat, kerros on nro.4. Aluksi kyllä siellä edellisessäkin asunnossa oli turvattomia oloja.

En ole koskaan selittänyt kavereilleni, että millaista tunnemylläkkää useasti (ei ihan joka kerta), tunnen erotessani heistä. Joskus se alkaa jo kotimatkalla. Se on niin absurdin kuuloista ja jotenkin irrationaalista. Se pieni tyttö minussa reagoi voimakkaasti erotilanteisiin ja yksinäisyyteen. Sellainen päivä mm. jolloin herään, eikä ole mitään sovittua tai suunniteltua tekemistä, saa mut aika kauhistuneeksi. Huom! Tekemiseksi riittää myös tietyt tv-ohjelmat, joten ei sen mitään ihmeellistä tarvi olla. Ehkä se on pahentunut vielä saikulla, kun joskus töissä ollessa, oli vaan ihanaa (ainakin aluksi) ajatus tosi lunkista päivästä. Nyt tosi tyhjät hetket tuo itselle paniikinomaista tunnetta.

Kellään muulla samanlaisia kokemuksia? Kirjoita s-postiin, jos on.

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?