GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Niin, mitä mä surinkaan?

Tänään keskusteltiin terapeutin kanssa surusta ja mietittiin sitä miksi  traumperäisesti dissosiaatiohäiriöisten on niin vaikea surra...enemmänkin suru muuttaa muotoaan ahdistukseksi ja masentuneisuudeksi ennen kuin pääsee prosessissaan niin paljon eteenpäin, että surutyö alkaa ja toipuminen voi käynnistyä. Kun tuntevat osat ja toimivat osat on erillään persoonassa niin siksi se on niin vaikeaa. Terapeutti piirsi hienon kaavion..josta ehkä jotain ymmärsin, mutta tuntuu että tää koko häiriö on niin monimutkainen, että täytyy olla tietty älykkyysosamäärä, että siitä jotain ite voi hiffata..nooh..en nyt tiedä onko oikeesti niin, mutta siltä tuntuu.

Aina se terapeutti puhuu surusta, että suren. Ja joskus mä kysyn, että niin mitä mä surenkaan? :D On niin vaikeaa surra asioita, joista ei muista mitään, muuta kuin pirstaleina tunnetasolla..kun on ollut niin pieni, ettei ole ollut sanoja. Aikuiselämän asioita pystyn suremaan paljon helpommin silloin, kun en koe syyllisyyttä siitä, että jos mun elämän vaikeat asiat onkin mun itseaiheutettua. Joskus harvoin pääsen kiinni siihen suruun mitä koen tuon pienen tytön puolesta, joka olen...tai osa minusta on.
Suurin osa varmaan traumaperäisestä dissosiaatiostä kärsivistä on varmaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä tai on fyysisesti pahoipideltyjä tai ainakin joutunut seuraamaan pahoinpitelyä. Siksi usein koenkin vajautta myös häiriöisenä, koska tietääkseni näitä asioita en ole kokenut. Jotenkin ne omat asiat tuntuu niin pieniltä, vaikka ne on lapsesta ollut varmaan tosi isoja ja silleen...tai onhan ne isoja.

Ois paljon helpompi selittää tätä traumaattisuutta, jos ois tapahtunut joku maanjäristys, jota ois joutunut todistamaan tai tsunami tai jotain, mutta jotenki se on niin vaikeaa, kun ne asiat liittyy ihmissuhteisiin mutkikkaalla tavalla ja on niin kaukana menneisyydessä, että tuntuu ihan oudolta ruveta ihmisille selitteleen kaikkea.

Kellään samoja fiiliksiä? Saapi kirjoittaa s-postia.

Onko elämällä?

Runomuotoon on helppo pukea ajatuksiaan:

Onko elämällä enää annettavaa?

Onko tiedossa yhtään parempaa?

Pelko mua kiinni ajaa,

kun niin monet toiveet romahtaa.

Paljon menettänyt oon,

siks ehkä oonkin jäänyt surutaloon.

Jumala, onko elämällä mulle annettavaa?

Vieläkö mut nostetaan iloon?

Tällasta tänään.

Olisikohan tämä viha kuitenkin surua?

Googlailin tuossa sanoilla: viha, katkeruus, suru. Mietin, että onko niillä yhtymäkohtia. Mun terapeutti aina sanoo, että mä suren..että vihaisuus on surun yksi vaihe. Suren sitä, että miks just mun kohdalle on käynyt tämä dissosiaatiohäiriö, joka niin paljon vaikeuttaa mun elämää. Löysin blogin, jossa joku suree ilmeisesti lapsettomuutta. Mutta itku tuli silmään, kun luin hänen tunteitaan. Niin samaistuin niihin. Ja koin myös helpotusta. Jos tämä onkin ihan oikeasti surua.  Ihan kuin itse olisin kirjoittanut saman tekstin (paitsi, että mulla ei ole puolisoa). Ja, että niillä, joilla on traumaperäinen dissosiaatiohäiriö on yleensä vaikeuksia myös suremisessa. Tässä se blogiteksti on:

Surun vaiheet: viha

Viha. Olla vihainen.

Aiemmin olen surutyössä jumiutunut tähän vaiheeseen ja nyt olen jollain tapaa jämähtänyt taas. Viha ja vihaisuus alkavat jo lientyä, mutta ne ovat edelleen olemassa. Vaikka viha on negatiivinen tunne, se on silti voimakas tunne, joka pitää pystyssä.

Olen vihainen, kun joku yrittää lohduttaa minua. Sanat eivät koskaan ole oikeat. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä mitä käyn läpi. En tiedä onko se totta vai ei. Edes mieheni, vaikka hän onkin ollut paras tuki. Kuvittelen, että suruani väheksytään, että minua kielletään suremasta. Vai onko se todella kuvitelmaa?

Olen vihainen, kun minua ei yritetä lohduttaa. Ristiriitaista? Ehkäpä. En osaa ottaa asiaa kenenkään kanssa puheeksi, sillä olen niin rikki, etten tiedä enää, mikä on oikein ja mikä ei. Tiedän ylireagoivani monessa kohtaa, mutta en osaa erottaa, missä kohdalla se olisi paikallaan. Tiedän olevani pettynyt lähipiiriltäni saamaan tukeen, mutta en pysty sanomaan, miten heidän olisi pitänyt toimia. En olisi sallinut heidän toimia toisin. Olen vihaisesti sähisten ajanut ihmiset pois. Iltaisin itken yksinäisyyttäni. Ristiriidat repivät sieluni riekaleiksi. Pelkään, että kun jonain päivänä herään tästä sumusta, huomaan ihmisten kaikonneen ympäriltäni.

Vihaan tätä kriisiä, joka tiellemme on sattunut. Vihaan itseäni, kun en ole tarpeeksi vahva nousemaan sen yläpuolelle.

Olen vihainen elämälle. Pettynyt.

Olen vihainen, jos minua kielletään suremasta. Surutyö on ennestään tuttua ja tiedän oman tapani selviytyä. Suru pitää tuntea, perimmäisellä pohjalla pitää käydä. Vain sen jälkeen voin nousta. En pysty kieltämään surua ja kääntämään ajatuksia pois. Enkä usko, että se on terve tapa tehdä surutyötä. Eivätkö ne tunteet jää silloin käsittelemättä? Suru ottaa aikansa, mutta muistan senkin, että joskus se hellittää otteensa. Lopulta, vääjäämättä, niin käy.

Ja täällä on blogi:

Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)

Angry bird

No niin..kauheista viime päivien dissosiaatio-oireista on päästy ja tilalle on tullut tunteita...ärsytyksen ja vihan tunteita. Mä tiedän, että ne on normaalimpia, mutta mun on vaikea sietää niitä. Mä en oo oikein koskaan saanu tuntea niitä ja yhtäkkiä, kun ne valtaa koko kehon, niin mitäs siinä teet...keskellä työpäivää. Meinasin tänään pillahtaa itkuun ärsyyntyneenä ihan pienestä töissä. Hävettää..onneksi oon nyt turvassa kotona. Asun yksin, joten ei oo pelkoa, että ärähdän jollekin syyttä (vaikka tietysti toivon kumppania, mutta samalla säälin jo sitä, jos se joutuu kohtaamaan nää mun ärsytyksen tunteet).

Viha on vissiin yksi suruprosessin osa tai liittyy menetetyn tiedostamiseen ja kokemiseen. Mähän oon surussani piiiiiiitkällä matkalla. Varmaan tiedostamismatkalla..siitä mitä oon menettänyt elämässäni ja läpikäyntivaiheessa eli käyn läpi kaikkia tunteita mitä siihen liittyy. Ammattilaiset sanovat, että suru täytyy usein käydä läpi moneen kertaan ja sen jakaminen on kuulemma myös tärkeää. Joku voi kysyä, että mitä suren..eihän multa ole läheisiä kuollut. Mä suren sitä, että en voi elää normaalia elämää, sitä, että mulla on mennyt monta vuotta "hukkaan" ja suren, että se pieni tyttö (joka olin pienenä) jäi niin paljosta vaille. Joku voi sanoa tätä hömpäksi, mutta mulle se on ainakin terapeuttista. Mä suren niin kauan ku surettaa...terapeuttini on sanonut, että suru mahdollistaa ilon (kun oon kysellyt, että tuleeks se ilo koskaan takas).

Jos lukijat tietäisitte kaikki ne asiat, joita käyn läpi samaan aikaan, niin ette ihmettelisi ärsytystä...vaikka mä itekkin kyllä ihmettelen sitä joskus, vaikka se on kyllä aivan normaali tunne näihin asioihin.

On varmaan ärsyttävää olla mun lähellä, kun käyn näitä samoja asioita niin usein läpi, mutta niinhän se on, että niistä pitää puhua niin kauan kun puhuttaa...läheisen menettäneellekin opetetaan näin. Se vaatii kanssaihmisiltä kärsivällisyyttä, mutta se taas ehkä ei ole mun ongelma (vaikka teenkin siitä mun ongelman).

Nooh..jos vielä illalla on kovinki ärsyyntyny olo, niin voi olla, että lähden liikkumaan. Sillä saa varmaan pahimman ärsytyskärjen pois...nii ja onhan mulla menkat.. :o

Auttaahan se kamomillatee, auttaahan?