GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Tänään otti päähän kaikki...

Miks en voi olla normaali? Miks tää häiriö vaikuttaa mun joka elämän osa-alueeseen? Helkutin häiriö!! Koko nuoren aikuisuuden oon kärsinyt tästä...aikaa on mennyt hukkaan ja tulee menemään. Ihan perseestä !! En aio kyllä tuntea tästä syyllisyyttä enää, vaikka helppo se on näin julistaa, kun oikeesti se syyllisyys tulee niin helposti.

Mä oon menettänyt mun ammatin, hyvät kumppaniehdokkaat, mun talouden, ystäviä, itseni tän häiriön takia.

Pahinta on, että tunnistan itsessäni äitiä...äidin "luonnehäiriötä". Mä en halua tulla samanlaiseksi ja olla samanlainen kuin se.

Tunnistaako kukaan samoja tunteita?

Ollapa "normaali"...

ah...ollapa "normaali". Tämän illan villi toivomus ;)

Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)

Pienet ilot

Eilen ihan pikkurikkinen ilon tunne valtasi minut pieneksi hetkeksi ja kuulkaa se oli aivan mahtava tunne. En muista koska on ollut viimeksi sellainen tunne. Varmaan kesällä. Luultavasti se tuli siitä, kun kävin kampaajalla ja leikkasin hiukset ja se oli jotenkin voimauttava kokemus. Kävelin kaupungilla ja koin olevani vähän aikaa "normaali" ihminen.

Kun olin ammattikorkeakoulussa ihmiset kuvaili minua sellaseen lappuun, että hymyilen paljon ja olen iloinen. Senkin jälkeen, kun muutin uudelle paikkakunnalle, koin porukassa olevani sellainen hauska tyyppi. Missä se tyyppi on nyt? Silloin tosin mua haittasi se, että se syvällisempi puoli minusta tuli vain harvoille ilmi.

Mä kaipaan pieniä ilon tunteita (jos ei suuria saa). Mä rukoilen sellaisia hetkiä. Ne antaa voimaa.

Löysin muuten hyviä asioita, joista ehkä vois löytää iloa.Tässä niitä tulee: