Työt alko

No nii..oon siis 5 päivää ollut takasin saikun jälkeen töissä...ja fiilikset on...ahdistavat. En oikein oo saanu nukuttua kunnolla ja jotenki se työnkuva ei tunnu ollenkaan sellaselta mitä tahtoisi tehdä. Katotaan nyt miten mun käy.

Ollaan terapeutin ja lääkärin kanssa päätetty hakea uudestaan vammaistukea terapioihin. Viimeksi kun hain sitä, en sitä saanut. Nytkin on valmiiks jo vähän sellanen tappiomieliala, mutta kokeillaan nyt.

Tänään heräsin myöhään ja en oo päässy yövaatteitten vaihtoon asti ja kello on neljä. Tarkoituksena on mennä kuntosalille, mikä saattaa kehollisesti auttaa tähän ahdistukseen...toivottavasti pääsen sinne asti. Ainaki se sali on tossa vieressä.

Nää olot niin kovasti vaihtelee ja vireystilat. Kuuluu taudinkuvaan, mutta tekee arjesta hyvin ennustamatonta.

Tällasta tänään.

Liian suuret tarpeet...

Tajusin lauantaina tällaisen kuvion, kun mietin, miksi nykyään oon niin pettynyt ja vihainen sekä tyytymätön ihmissuhteisiini:

Kun olin lapsi, mun äiti ei ole osannut (paitsi vauvana) osoittaa mulle myötätuntoa, kun mua sattuu tai osannut ottanu vastaan mun tunteita. Tämä on johtunut siitä, että hänellä ei ole itsellä ollut kokemusta myötätunnon saamisesta ja hänellä on itsellä ollut epävakaa tunne-elämä omien traumaattisten kokemusten takia. 

Mulla on aiva valtavat  hellyyden ja myötätunnon ja puhumisen tarpeet ( joita kukaan ihminen ei voi täyttää). Silti, koska inhimillinen olen, etsin sitä myötätuntoa ja vastetta tarpeisiini terapeutin lisäksi ihmisiltä ja ystäviltä. Kun en sitä saa omasta mielestäni tarpeeksi, niin petyn ja suutun. Eihän kukaan osaa vastata näin suuriin tarpeisiin kunnolla eikä osaa antaa myötuntoa sillä tavalla kuin tarpeeni vaatisi. Aikaisemmin olen hävennyt näitä tarpeitani, mutta nyt häpeä on muuttunut vihaisuudeksi ja pettymykseksi. En nyt tiedä onko tämä jotain positiivista, että en enää käperry niin itseeni ja siihen, kuinka huono ihminen olen, kun mulla on näitä tarpeita, vaan "pidän itsestäni melua" , jotta saisin sitä myötätuntoa. Eihän sekään mikään ideaali ole, mutta on yksi askel pois häpeästä...vaikka jälkeenpäin avauduttuani kyllä vielä hävettääkin.

Mä en tiedä mikä tähän ois ratkaisu. Mutta löysin tässä vähän selitystä mun käyttäytymiseen ja vihaisuuteen.

Saikku jatkuu...

Sain 4 viikkoa saikkua. Siinä ajassa pitäisi päättää jatkanko töitä tuolla vai en. En tiedä olisinko kuitenkaan työkykyinen tuon ajan jälkeen. En halua sitäkään, että roikun epämääräisesti työkykyisenä työkkärin listoilla.
Mulla on kyllä huippu lääkäri. Hän on myös terapeutti. Tosin ei minun. Hän suhtautuu potilaaseen eri tavoin kuin "pelkkä" lääkäri. Tietty maksaa hirweesti käydä yksityisellä, mutta toivon, että voisin jatkossakin käydä.

 Sain myös kokeiluun uuden tarvittaessa lääkkeen. Koska syön iltaisin rauhoittavaa, sitä minulle ei voi määrätä. Ketipinorin ja Truxalin tapaiset tekee mut hurjan väsyneeksi, joten nyt kokeilussa on Atarax. Se on alkujaan allergialääke. Katsotaan nyt, että mitkä on sen vaikutukset...toivottavasti hyvät. Ja parasta on, että siihen ei pitäisi kehittyä riippuvuutta.

Hassua, miten nyt ahdistaa se, että ei ole niin tarkkaa päivärytmiä. Myö facebookista lähtö ahdistaa. Pitää opetella elään jotenki uudella tavalla.

Toistan varmaan itseäni monessa tekstissä, mutta no can do ;) By the way...mun lääkäri sanoi, ettei ole varma auttaako lääkkeet kauheesti mun tapausta...en tiedä onko hyvä vai huono asia. Ehkä huono siinä mielessä, että oishan se kiva, jos auttais.