Tänään otti päähän kaikki...

Miks en voi olla normaali? Miks tää häiriö vaikuttaa mun joka elämän osa-alueeseen? Helkutin häiriö!! Koko nuoren aikuisuuden oon kärsinyt tästä...aikaa on mennyt hukkaan ja tulee menemään. Ihan perseestä !! En aio kyllä tuntea tästä syyllisyyttä enää, vaikka helppo se on näin julistaa, kun oikeesti se syyllisyys tulee niin helposti.

Mä oon menettänyt mun ammatin, hyvät kumppaniehdokkaat, mun talouden, ystäviä, itseni tän häiriön takia.

Pahinta on, että tunnistan itsessäni äitiä...äidin "luonnehäiriötä". Mä en halua tulla samanlaiseksi ja olla samanlainen kuin se.

Tunnistaako kukaan samoja tunteita?

Onko elämällä?

Runomuotoon on helppo pukea ajatuksiaan:

Onko elämällä enää annettavaa?

Onko tiedossa yhtään parempaa?

Pelko mua kiinni ajaa,

kun niin monet toiveet romahtaa.

Paljon menettänyt oon,

siks ehkä oonkin jäänyt surutaloon.

Jumala, onko elämällä mulle annettavaa?

Vieläkö mut nostetaan iloon?

Tällasta tänään.

Uniennäkijä - unista ja peloista

Mä nään usein psykologisia unia. Ne ei aina ole kivoja, mutta ne voi paljastaa jotain, mitä en oikein hiffaa ihan hereilläollessa. Oon viikon ajan nähnyt painajaisia. Se alkoi silloin, kun päätin, että jos mua pyydetään, niin pysyn tuossa työpaikassa...eli teen pitkään aikaan pisimpää työsuhdetta..

Unet on ollut joko sellaisia, että en kerkiä ystävieni mukaan johonkin, vaan oon tosi hidas pakkaamaan tai jotain. Tai sitten sellaisia, että oon unohtanut valmistautua kokeisiin ja sitten meen sinne ihan valmistautumatta.

 Noista unista oon ajatellut, että ne voi kuvastaa sellaista pelkoa muutosta ja tulevaa kohtaan, että epäonnistun tai pelkoa siitä, etten selviä elämäntilanteestani tai tulevasta. Ne on tosi ahdistavia unia ja aamulla on paha olo.

Toivottavasti painajaiset loppuisi ja voisin ihan tosielämässä käsitellä asioita.

Joskus toki on ihaniakin psykologisia unia. Sellaisia, että uskallan sanoa vastaan jollekin ihmiselle, joka "kyykyttää" mua tai vaatii multa liikaa. Tai sellaisia, että minulla on vauva (tyttövauva) ja rakastan sitä niin kovasti ( en ole vauvaihminen...luultavasti tuo vauva on minä pienenä).

Samaan aikaan, kun nämä painajaisunet on alkaneet, elämässä on ollut havaittavissa sellaista turvattomuuden tunnetta. Sellaista jatkuvaa olotilaa, että on jonkun kuilun reunalla ja juuri tippumaisillaan siitä. Se on tosi stressaavaa ja tuntuu, että silloin ei voi oikein rentoutua. Siksi yritänkin harjoitella erilaisia rentouttamismenetelmiä...koska ei oo kivaa. Ei tod! Kai nekin kuvastaa pelkoa siitä, ettei selviä jostain (esim. töistä tai surusta) ja on juuri tipahtamaisillaan eli menettämässä kontrollin ja putoamassa "korkeelta".

Tällaista tänään. Toivon sydämestäni, että nuo loppuis ja voisin täysiä keskittyä elämiseen ja olemiseen ja tulevaan jouluun!

Ole elämässäni tai älä ole ollenkaan, mutta älä ole vain silloin kuin minulla menee hyvin

Joskus ärsyttää se, että jos on ollut vaikeampaa kautta pitemmän aikaa, niin joillakin ihmisillä saattaa mennä kärsivällisyys tai kestokyky siihen ja he "unohtavat" minut. Sitten yhtäkkiä, kun meneekin paremmin, he ilmaantuvat takaisin elämääni. Tiedoksi -> en halua elämääni tällaisia ihmisiä!! Se on todella loukkaavaa. Ymmärrän kyllä sellaiset syyt, että jos toisella on vaikeaa itsellä, niin ei sitä jaksa toisen ruikutusta kuunnella välttämättä. Mutta ylipäänsä en ole sen arvoinen, että kelpaan vain ystäväksi hyvinä hetkinä.

Minulla on ollut ja tulee olemaan myös hyviä hetkiä, päiviä, viikkoja, kuukausia ja vuosia. Minusta on hienoa, että saan jakaa ne sellaisten kanssa, jotka ovat nähneet elämääni all the way. Minusta sellaiset ihmiset, jotka kestävät vain huumorintajuista, iloista ja ystävällistä minua, eivät ansaitse minun hyviä päiviäni ja läsnäoloani niissä. Haluan, että minut hyväksytään kokonaisena, ei vain puolikkaana.

Tiedän, kaikki eivät pysty tähän. Heille voin sanoa ehkä Good bye. Olen mikä olen..en voi päättää yhtäkkiä itse muuksi muuttua.

Karua tekstiä, mutta tällaisena hyvänä päivänä tuli vaan mieleen miettiä sitä kenen kanssa tällaiset päivät haluaa jakaa.

"Elämää" odottaessa....

Todella surullista ja ärsyttävää on se, kun tuntuu, ettei saa elämästään kiinni ja vuodet vaan vierii eteenpäin. Tulee olo, että mitä kaikkea sitä missaa. Vaikea on myös välillä keskittyä juuri siihen hetkeen mikä on käsillä, paitsi silloin kun on tosi vaikeaa. Silloin on pakko.

Onhan niitä hyviäkin tapahtumia mahtunut elämään. Mulla oli viisi vuotta sellasta, että oli vain vähän oireita. Silloin opiskelinkin ammatin ja kävin "kunnon" töissä. Kiitän niistä vuosista ihan hirveesti, koska ne jotenkin kertoo mulle sen, että mussa on osa, joka voi elää suhteellisen normaalia elämää. Mulla on kyky siihen. Se kyky on tällä hetkellä vaan hukassa.

Tällä hetkellä kaikki energia menee siihen, kun halusin kokeilla jotain toimivampaa lääkettä. Mulla oli ollut 10 vuotta sama lääke, mutta sen teho oli pikkuhiljaa hiipunut. Uuden lääkkeen sivuvaikutukset vaan ovat olleet tosi inhottavia ja oonkin päättänyt, että mikäli ei muutamaan viikkoon häviä niin lääke ei ole sen arvoinen. Oireina on siis ollut lisääntyvää ahdistuneisuutta kaikissa sen eri muodoissa ja myös turvattomuuden tunnetta.

Välillä oon ollut vihainen Jumalalle, että miksi mulle ja miksi näin? Toki kysymykseen palaan jatkuvasti, mutta onneksi viime kuukausien aikana en ole enää epäillyt niin paljon Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se oli kauheaa se epäilys. Se vielä pahensi oloa. Jumala rakastaa ja minä riitän hänelle. Toivottavasti löydän vielä sen, että riittäisin itsellenikin.

Noh..elämää odottaessa..päivä kerrallaan ja onhan tääkin elämää...täytyy aina muistaa, että jollain on vielä huonommin, vaikka ei se itseään..eikä varsinkaan sitä toista paljon lohduta. Mutta onhan tää oma elämä kuitenkin aina arvokas!!

Tuohon otsikkoon löytyy ihmisiltä kaikenlaisia eri mottoja. Tässäpä niitä:

- Life begins in the end of your comfort zone.
- Life beings when fear ends.
- The "good" life begins when you stop wanting  a better one.
- Life begins in the moment of conception.
- Life begins in the moment of birth.
- Life begins after coffee ;)

Mikä näistä on sun mielestä paras vai löytyykö vielä parempaa mottoa?

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!