Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Ajatuksen pakko? - tietoa pakko-oireista

Koska diagnoosinani on sekamuotoinen ahdistuneisuus, niin siihen kuuluu aika ajoin kaikkea kirjavaa kuten paniikkihäiriö, ahdistuneisuus, dissosiaatio-oireet ja pakkoajatukset.

Pakkoajatukset ovat usein joko aggressiivisia tai seksuaalisia ajatuksia tai mielikuvia, jotka väkisin tunkeutuvat mieleen. Mielenterveysseuran sivuilla kerrotaan pakkotoiminnoista näin:


Pakko-oireinen häiriö eli OCD (Obsessive-compulsive disorder) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin.
OCD-häiriöt ovat joko pakonomaisia ajatuksia eli obsessioita tai niin sanottuja pakkorituaaleja eli kompulsioita tai molempia. Oireet voivat olla niin lieviä, että henkilö pystyy käymään töissä tai toisaalta niin voimakkaita, että ne voivat johtaa eristäytymiseen, eläköitymiseen tai invaliditeettiin. Tyypillisesti oireet vievät kohtuuttomasti aikaa päivässä ja niiden aiheuttama ahdistus lisääntyy, koska sairastuneet ymmärtävät itse oireiden irrationaalisuuden, mutta eivät pysty itse välttämään niitä.  

Onneksi en kärsi pakkorituaaleista vaan aika ajoin pelkistä pakkoajatuksista , koska niillä on tapana ihan oikeesti vaikeuttaa ihmisen elämää aivan mielettömästi. Oon katsonut joskus dokumentin aiheesta, jossa ihmiset eivät pysty poistumaan talostaan tai joutuvat koko päivän olemaan pakko-oireiden vallassa.

Pakkoajatukset ovat hirveitä. Yleensä ne ovat täysin omaa moraalia vastaan. Ajatuksia tai mielikuvia vaan tulee niin, että et voi niitä estää. Näin niistä myös sanotaan samaisilla sivuilla:

Psykodynaamiset terapiat eivät ole osoittautuneet OCD:n hoidossa tehokkaiksi. Potilaat ovat kilttejä perfektionisteja, pedantteja ja vaativia itseään kohtaan, yleensä myös älykkäitä. Lapsuudesta voi löytyä ahdistuksen aihetta, mutta niiden käsittely ei avaa väylää labyrintistä ulos. Sen sijaan kognitiivisella käyttäytymisterapialla on saavutettu hyviä tuloksia.

 Kognitiivisessa terapiassa asiakas oppii itse työskentelemään ahdistuksensa kanssa. Tärkeintä on antaa sen olla: juuri kamppailu tunteita ja mielensisältöjä vastaan betonoi niiden olemassaolon. Asian välttäminen tai torjuminen lisää sen tunkeutumista mieleen, ”Älä ajattele violettia banaania!” Ahdistuksen annetaan mennä ja tulla, sitä tutkitaan. Kun se on tullut tutuksi, käydään terapian raskaaseen osioon, rituaalista pidättäytymiseen. Tämä pelottaa, koska siinä vaiheessa asiakkaat joutuvat kestämään kovaa ahdistusta. Tästä syystä pakko-oireiset välttelevät terapiaa. Tässä he tarvitsevat myös hyvin konkreettista tukea. 40 vuotta oireidensa kanssa kamppaillut mies sitoutui tulemaan suihkusta 10 minuutin jälkeen, kun se tähän asti oli vienyt kaksi tuntia. Irmeli Siltakoski odotti miehen kotona kello kädessä. OCD-terapeutti tekee kotikäyntejä – vai pitäisikö sanoa vankilavierailuja.

– Tämä on unohdetuin mielenterveyspotilaiden ryhmä. Sairaus on niin vammauttava. He jumiutuvat koteihinsa ja eläköityvät ennen aikojaan, kun sairautta ei osata hoitaa. Tieto leviää hitaasti, huokaa Irmeli Siltakoski.

 Minä en tiedä miksi minulla noita ajatuksia tulee, mutta näköjään sen pitäisi auttaa, jos ajatuksia ei yrittäisi välttää tai torjua, vaan antaisi niiden tulla ja mennä  (vaikkakin se on ÄÄRETTÖMÄN ahdistavaa.)

Tuli vaan mieleen kirjoittaa tästä, koska nämä ovat parina viime viikkona olleet itselläni hyvinkin pinnalla..siis pakkoajatukset. Varsinkin kristittynä naisena koen todella helposti häpeää niiden takia, koen itseni kuvottavaksi hirviöksi ja haluaisin eristäytyä omaan kotiini, ettei vain ajatukset joskus kävisi toteen (ajatukset siis eivät käy taudinkuvan mukaan toteen). "Pientä" suvaitsevaisuutta näissäkin asioissa joutuu harjoittelemaan itseään kohtaan. Kova on koulu!

Koko Mielenterveysseuran artikkeli löytyy täältä