Suru puserossa

Tänään oli eka päivä ilman Voxraa kuuteen viikkoon. Tottahan toki siitä tuli suru, ettei ko. lääke sopinut mulle ja lääke ois antanut motivaatiota ja auttanut päämäärätietoisempaan työskentelyyn. Se on kuitenkin stimulantti ja mä koen, että mun tunne-elämä ei kaipaa stimulointia. Se on tarpeeksi voimakas ihan pelkästäänkin...noh...ehkä positiivista stimulointia voisin kaivata enemmän, mutta innostun silti aika helposti.

Suurempi suru kyllä tuli siitä, että yritän lääkitä itseni normaaliksi ja tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi. Se on sairasta. Mua rupeaa itkettään, kun mietin sitä. Eihän mun kaltaisilla tässä yhteiskunnassa ja maailmassa paljon arvoa ole, mutta arvoa antavat kuitenkin ystävät ja perhe ja Taivaan Isä. Kelle mä yritän riittää, työhön?, työnantajalle?, ystäville?, valtiolle?, tän maailman menolle?.

Voi olla, että mulle tulee vielä lääkekokeiluja, mutta toivon sydämestäni, että niissä olisi oikea motiivi.

Tuntupas hyvältä itkeä :)