Kiitos teille ihanat kanssakärsijät!

Oon erittäin kiitollinen teistä, joka ikisestä, joka on laittanut mulle mailia tän blogin aikana!
Vaikka on rankkaa lukea teidän kokemuksia, niin kuitenkin siitä saa sellaista tukea ja ymmärrystä, mitä ei saa sellaisilta ihmisiltä, jotka ei ole samoja asioita kokeneet.

Joskus vastaukseni jäävät lyhyeksi, mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Aina vaan ei ole energiaa vastailla pitkästi. Toivon, että jokainen saa kaipaamaansa terapiaa, hyvän lääkärisuhteen ja tuet, joita tarvitsee sekä ENNEN KAIKKEA HYVIÄ IHMISSUHTEITA (jotka eivät ole itsestäänselvyys).

<3

Viuh - sinne lähti vammaistukihakemus

Sinne lähti vammaistukihakemus. Toivottavasti sen lukisi lääkäri, joka tietää vähän enemmän psyykkisistä häiriöistä. Lääkäri sanoi, että joskus ei auta lausunnoissa "enkelienkään kieli". Ja joskus taas on läpihuutojuttu. Viime kerralla en saanut. Tämä helpottaisi taloudellista taakkaa huomattavasti. 

Mua pelottaa, etten saa sitä. Mä tarvisin nyt epätoivoisesti terapiaa, mutta tässäkin kuussa oon taloudellisista syistä käyny vaan kerran. Ei se mitään terapiaa oo...kerta kuussa!

Ihan rehellisesti, mua pelottaa, jos sieltä tulee päätös EI jo toisen kerran. Traumaperäisen dissosiaation hoitomuoto on pitkä terapia, niin oon sitten ihan keskenäni asian kanssa. Mä pelkään millainen tunne mulle tulisi, jos tulisi ei vastaus. Pelkään mitä tekisin tai kuinka syviin vesiin menisin. Tälläkin hetkellä uin aika syvissä vesissä. Oon melko aloitekyvytön ja masentunut sekä ahdistunut. En saa oikein mistään kiinni ja tuntuu vaan tosi sekavalta, kun elämässä ei oo kiinnekohtia (ku on vielä saikullakin). Ja ei uskalla yksin mennä salille tai käveleen tms..kun pelkää tunteita ja kontrollinmenettämisen pelkoa. Sitten olla möllötän ja pelkään vaan täällä kotona....

Työt alko

No nii..oon siis 5 päivää ollut takasin saikun jälkeen töissä...ja fiilikset on...ahdistavat. En oikein oo saanu nukuttua kunnolla ja jotenki se työnkuva ei tunnu ollenkaan sellaselta mitä tahtoisi tehdä. Katotaan nyt miten mun käy.

Ollaan terapeutin ja lääkärin kanssa päätetty hakea uudestaan vammaistukea terapioihin. Viimeksi kun hain sitä, en sitä saanut. Nytkin on valmiiks jo vähän sellanen tappiomieliala, mutta kokeillaan nyt.

Tänään heräsin myöhään ja en oo päässy yövaatteitten vaihtoon asti ja kello on neljä. Tarkoituksena on mennä kuntosalille, mikä saattaa kehollisesti auttaa tähän ahdistukseen...toivottavasti pääsen sinne asti. Ainaki se sali on tossa vieressä.

Nää olot niin kovasti vaihtelee ja vireystilat. Kuuluu taudinkuvaan, mutta tekee arjesta hyvin ennustamatonta.

Tällasta tänään.

Saikku jatkuu...

Sain 4 viikkoa saikkua. Siinä ajassa pitäisi päättää jatkanko töitä tuolla vai en. En tiedä olisinko kuitenkaan työkykyinen tuon ajan jälkeen. En halua sitäkään, että roikun epämääräisesti työkykyisenä työkkärin listoilla.
Mulla on kyllä huippu lääkäri. Hän on myös terapeutti. Tosin ei minun. Hän suhtautuu potilaaseen eri tavoin kuin "pelkkä" lääkäri. Tietty maksaa hirweesti käydä yksityisellä, mutta toivon, että voisin jatkossakin käydä.

 Sain myös kokeiluun uuden tarvittaessa lääkkeen. Koska syön iltaisin rauhoittavaa, sitä minulle ei voi määrätä. Ketipinorin ja Truxalin tapaiset tekee mut hurjan väsyneeksi, joten nyt kokeilussa on Atarax. Se on alkujaan allergialääke. Katsotaan nyt, että mitkä on sen vaikutukset...toivottavasti hyvät. Ja parasta on, että siihen ei pitäisi kehittyä riippuvuutta.

Hassua, miten nyt ahdistaa se, että ei ole niin tarkkaa päivärytmiä. Myö facebookista lähtö ahdistaa. Pitää opetella elään jotenki uudella tavalla.

Toistan varmaan itseäni monessa tekstissä, mutta no can do ;) By the way...mun lääkäri sanoi, ettei ole varma auttaako lääkkeet kauheesti mun tapausta...en tiedä onko hyvä vai huono asia. Ehkä huono siinä mielessä, että oishan se kiva, jos auttais.

SSRI-lääkkeet ja vierotus

Kun aloin syömään kymmenen vuotta sitten SSRI-lääkettä masennukseen ja ahdistuneisuuteen, sanottiin että se ei aiheuta riippuvuutta. Totesin, että sepä hyvä ja syöskentelin sitten sitä kymmenen vuotta.

Nyt, kun olen aloittanut uuden lääkkeen ja vähentänyt tätä Sepram -nimistä lääkettä, niin vieroitusoireet ovat olleet KAMALAT. Ne eivät ole vain psyykkisiä (ahdistuneisuus= ahdistus pakkoajatukset, paniikkikohtaukset), vaan myös TODELLA kehollisia. Minulla on joka päivä...suuren osan päivästä parestesiaa eli tunnetilaa, jossa ihminen kokee kihelmöintiä ja pistelyä kehossaan. Samoin kyky rentouttaa kroppaa on kadoksissa. Se on kuin jatkuvassa valppaustilassa. ONNEKSI uni on alkanut maistumaan Se on suuri siunaus. Muuten en voisi kyllä käydä töissä ollenkaan.

Laskin lääkettä 50 mg:sta 30:mghen, joka oli toisen lääkärin mielestä jota konsultoin, tosi iso yhtäkkinen lasku. Hän sanoi, että kannattaa laskea tästä lähtien max. 10 mg kerralla. Niin..5 mg:tä oon nyt kokeillut ja vieroitusoireet on hirveät. En pysty laskeen heti 30:sta alaspäin.. Haluaisin sellaisen tasaisen jakson ennen kuin taas rupean kiduttaan itseäni. Mutta en tiedä ymmärtävätkö lääkärit tätä. Periaatteena heillä on, että kahta lääkettä, jotka on samaan asiaan, ei kannata syödä samaan aikaan. Mutta, entä jos vaikka on pakko?
Näitä lääkkeitä voi siis kuitenkin syödä samaan aikaan.

No joo..päätin, että huomisesta alkaa sitten fyysisiin oireisiin Pilates, BodyBalance ja kuntosali. Jotain on pakko itse tehdä, että kestää olla kehossaan. Lisäksi uiminen kai rentouttaa ja hieronta varsinkin näitä parestesiaoireita.

Kuulin, että jollekin oli sanottu, että SSRI-lääkkeistä vierottautuminen kestää niin monta kuukautta kun on niitä vuosia, joita olen sitä syönyt. Tämä siis minulla olisi 10 kk. Aikamoista!!

Voi että, olisi niin hienoa, kun ei tarvisi käyttää lääkkeitä ollenkaan, eikä miettiä niiden yhteisvaikutuksia, eikä tapella lääkäreitten kanssa niistä tai kokea vierotus- tai aloitusoireita.

Vai johtuukohan nää sittenkin uudesta lääkkeestä? Hmm.. Se on ainakin auttanut mielialaan. Huoh. Näillä mennään nyt uuteen viikkoon kuitenkin..

Mistä matka alkoi?

Elämä traumaperäisen dissosiaation ja ahdistuneisuuden kanssa varsinaisesti alkoi 13 vuotta sitten. Päiväkirjaani selatessa olen ymmärtänyt, että olen saattanut olla jo masentunut yläasteella, mutta tuolloin, vuonna 2000 pitempiaikaisella ulkomaanmatkalla koin ensimmäiset kunnon oireet. Dissosiaatio varmasti on alkanut silloin, kun olen traumatisoitunut eli lapsuudessa. Sitä mieleni on käyttänyt puolustautumiskeinoina voimakkaita tunteita vastaan.

Ensimmäiset puolitoista vuotta tuolloin vuoden 2000 jälkeen vaan koin jatkuvaa puristusta rinnassa. En tiennyt mitä se on. Sitten oloni huononi niin, että oli pakko kääntyä lääkärin puoleen, koska aloin saamaan paniikkikohtauksia ja dissosiaatio-oireita. Pelkäsin todellisuudentajun menetystä. Onneksi minulla oli viisas lääkäri, joka näki, että kyse ei ole psykoosista, vaan oireet ovat dissosiaatio-oireita. Sain tuolloin ensimmäiset lääkkeet ja pääsin terapiaan. Pelkäsin noita oireita aluksi niin paljon, etten moneen kuukauteen uskaltanut nukkua yksin.

Toivuin kuitenkin melko nopeasti ja pääsin jopa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Opiskelut menivät hyvin. Astuessani työelämään ja seurustellessani ensimmäistä kertaa kuitenkin ahdistuneisuus ja dissosiaatio iskivät uudestaan voimakkaasti päälle. Jouduin muuttamaan takaisin kotikonnuille, koska täällä oli minulle turvallisempaa asua.

Neljä vuotta on kulunut tuosta muutosta ja elämää on leimannut alakulo. Toisaalta olen vihdoin alkanut kokea tunteita, jotka ovat olleet kauan piilossa (kuten viha ja suru), mutta ei elämääni ihan täydeksi elämäksi ole voinut kutsua, koska se on välillä todella kapeaa. Takana on paljon työkokeiluja, työharjoitteluja ja nyt joustava osa-aikatyö, jonka kanssa en tiedä mitä tuleman pitää. Mutta siitä sitten ensi kerralla. Tervetuloa maailmaani, jos uskallat.

Haasteena on pystyä kirjoittamaan tätä blogia anonyyminä. En tiedä onnistuuko, mutta kokeillaan!