Kun pahoja asioita tapahtuu...oireilen, kun hyviä asioita tapahtuu...oireilen

Kun hyviä asioita tapahtuu oireilen:

Olipa tässä viikko kun voitin 6 päivänä peräkkäin jotakin pientä ja vähän suurempaa arvonnassa. Osallistun PALJON nettiarvontoihin. Mutta ei ollut seesteinen viikko. Jos tapahtuu liian paljon hyvää, oireilen. On vaikea ottaa sitä vastaan ja tuntee syyllisyyttä. Olen myös erittäin ylivirittynyt silloin, enkä pysty keskittymään mihinkään. Koko ajan kauhea tärinä päällä.

Toinen esimerkki: kuntoutuskurssi on hyvä asia. Mutta heti kun sain tietää, että pääsen sinne, aloin oireilemaan. Kaikki uusi, vaikka hyväkin oireiluttaa.Se pelottaa, kun pelottaa, että kaikki epäonnistuu...niin kuin ennenkin.

Kolmas esimerkki: Kun ihastun tai seurustelen, se on hyvä ja jännittävä asia..aiheuttaa myös positiivisia viboja myös, mutta silloin olen äärimmäisen herkkä ahdistumaan ja ylivirittynyt, joten kun loin kristilliselle deittisivustolle ilmoitusta, päädyin poistamaan sen sieltä muutaman päivän päästä, olotilojen pelossa. Seurustelusta voisi muutakin kertoa, mutta menisi hiukan liian ohi aiheen. Paitsi se, että siinäkin se syyllisyys. Kun kokee jotain hyvää ja rakkautta, tuntee, ettei ole sen arvoinen. Täällä sitten yksin sunnuntai-iltana istun telkkua katsoen miehenkaipuussa, enkä edes uskalla tutustua kehenkään jaa muistelen menetettyjä ihmisiä eli ex-poikakavereita.

Huhhuh, Onpas elämä välillä todella monimutkaista.

Yllättävä kanssakärsijä..

Varoitus, tämä teksti sisältää kristillistä sisältöä ;)

Oon lukenut  Timothy Kellerin kirjaa Mihin Jumalaa tarvitaan? Se on tosi hyvä pohdiskelua herättävä teos. Tartuin kirjaan, koska myönnän, itsellä on ollut välillä vaikeaa uskoa Jumalaan kaiken kärsimäni keskellä. Mutta aina olen palannut siihen, että kyllä..Häneen ja Hänen rakkauteensa minä uskon.

Yksi pointti kirjan alussa kuitenkin sai mun sydämen ihan sulamaan:

"Jos uskomme kristinuskon opetukseen, että Jeesus on Jumala ja että hän meni ristille, saamme syvää lohtua ja voimaa kohdata maanpäällisen elämän julmat tosiasiat. Voimme tietää, että Jumala todellakin on IMMANUEL - Jumala meidän kanssamme - jopa pahimmissa kärsimyksissä.  Jeesus koki sijaiskärsijänä sen loputtoman eron Jumalasta, jonka ihmissuku on ansainnut. Jeesus oli saanut Isän ääretöntä rakkautta kautta koko ikuisuuden. Jeesuksen kärsimyksen on täytynyt olla sietämätöntä. Hänet leikattiin irti Isästä. Hylkäämistä koskeva huuto ristillä - Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit? on syvästi suhteeseen liittyvä ilmaus. Huudossa on säälimätöntä aitoutta. Maailmanuskonnoista ainoana kristinusko julistaa, että Jumala tuli ihmiseksi ainoastaan ja täydesti Jeesuksessa Kristuksessa ja tuntee siksi omakohtaisesti epätoivon, torjutuksi tulemisen, yksinäisyysen, köyhyyden, menetyksen, kidutuksen ja vankeuden. "

Ristillä hän meni edemmäs pahintakin inhimillistä kärsimystä ja koko kosmista torjutuksi tulemista ja tuskaa, jotka ylittävät meidän kokemamme yhtä ehdottomasti kuin hänen tietonsa ja voimansa ylittävät meidän tietomme ja voimamme. Kuollessaan Jumala kärsii rakkaudessa ja samastuu siten ihmisten ja Jumalan hylkäämiin. Miksi hän tekee niin? Raamattu sanoo, että Jeesus tuli pelastustehtävään luomakunnan tähden. Hänen oli maksettava synneistämme, jotta hän eräänä päivänä voi lopettaa pahuuden ja kärsimyksen lopettamatta meitä."

Niin..ja siis Jeesushan nousi ylös kuolleista, eikä jäänyt sinne ristille. Toivoa!

"Miksi Jumala sallii kärsimyksen?" "Miksi hän sallii pahuuden jatkua?". Jos katsomme Jeesuksen ristiä, emme vieläkään tiedä mikä vastaus on. Nyt tiedämme kuitenkin, mikä vastaus ei ole. Se ei voi olla, ettei hän rakasta meitä. Se ei voi olla, ettei hän ole välinpitämätön tai vapaa meidän tilastamme."

Taidan rakastaa tätä Jumalaa....

"Elämää" odottaessa....

Todella surullista ja ärsyttävää on se, kun tuntuu, ettei saa elämästään kiinni ja vuodet vaan vierii eteenpäin. Tulee olo, että mitä kaikkea sitä missaa. Vaikea on myös välillä keskittyä juuri siihen hetkeen mikä on käsillä, paitsi silloin kun on tosi vaikeaa. Silloin on pakko.

Onhan niitä hyviäkin tapahtumia mahtunut elämään. Mulla oli viisi vuotta sellasta, että oli vain vähän oireita. Silloin opiskelinkin ammatin ja kävin "kunnon" töissä. Kiitän niistä vuosista ihan hirveesti, koska ne jotenkin kertoo mulle sen, että mussa on osa, joka voi elää suhteellisen normaalia elämää. Mulla on kyky siihen. Se kyky on tällä hetkellä vaan hukassa.

Tällä hetkellä kaikki energia menee siihen, kun halusin kokeilla jotain toimivampaa lääkettä. Mulla oli ollut 10 vuotta sama lääke, mutta sen teho oli pikkuhiljaa hiipunut. Uuden lääkkeen sivuvaikutukset vaan ovat olleet tosi inhottavia ja oonkin päättänyt, että mikäli ei muutamaan viikkoon häviä niin lääke ei ole sen arvoinen. Oireina on siis ollut lisääntyvää ahdistuneisuutta kaikissa sen eri muodoissa ja myös turvattomuuden tunnetta.

Välillä oon ollut vihainen Jumalalle, että miksi mulle ja miksi näin? Toki kysymykseen palaan jatkuvasti, mutta onneksi viime kuukausien aikana en ole enää epäillyt niin paljon Jumalan rakkautta minua kohtaan. Se oli kauheaa se epäilys. Se vielä pahensi oloa. Jumala rakastaa ja minä riitän hänelle. Toivottavasti löydän vielä sen, että riittäisin itsellenikin.

Noh..elämää odottaessa..päivä kerrallaan ja onhan tääkin elämää...täytyy aina muistaa, että jollain on vielä huonommin, vaikka ei se itseään..eikä varsinkaan sitä toista paljon lohduta. Mutta onhan tää oma elämä kuitenkin aina arvokas!!

Tuohon otsikkoon löytyy ihmisiltä kaikenlaisia eri mottoja. Tässäpä niitä:

- Life begins in the end of your comfort zone.
- Life beings when fear ends.
- The "good" life begins when you stop wanting  a better one.
- Life begins in the moment of conception.
- Life begins in the moment of birth.
- Life begins after coffee ;)

Mikä näistä on sun mielestä paras vai löytyykö vielä parempaa mottoa?