Pakkoajatukset pelottavat

Ensiksi, anteeksi niille, joille olen luvannut kirjoittaa privana. Oon ollut saamaton vätys. On ollut aika haastava kuukausi.

Ammatillisen kuntoutuskurssin jälkeen sain kuin sainkin suoritettua ekan opiskelukurssin ja vielä kiitettävin arvosanoin. Sen jälkeen olin ajatellut alkavani miettiä seuraavaa kurssia, joka on tosi kovatöinen. Mutta en vaan pystynyt. Onneksi sitä on aikaa suorittaa lokakuulle, joten varmaan sitten syyskuussa esseetä kirjottelen.

Mutta siis tän jälkeen oon kärsinyt turvattomuuden tunteista ja pakkoajatuksista. Sellaisista pakkoajatuksista ja peloista, että teen itelleni jotain kamalaa. Pelkään mun ikkunaa?? Koska kerran pesin sen ja pelkäsin pudotusta. Nyt pelkään, että jos vaan "hyppään sen läpi". Mun pitää pitää verhoja kiinni. Mua jotenkin ärsyttää myöhään iltaan jatkuva valoisuus...se ei tietyllä tavalla anna sellaista rauhaa. Ehkä tuo aurinko ei ole linjassa mun sisäisen tunnemaailman kanssa ja siksi tuntuu pahalta, että se jatkuvasti mollottaa.

Kun olin kurssilla ja harjoittelussa, niin rytmi teki hyvää. Nyt on rytmi silloin tällöin ja paljon vapaa-aikaa ja se varmasti aiheuttaa tietynlaista tylsyyttä ja turvattomuutta...ehkä näitä pakkoajatuksiakin. Onko kellään samanlaisia.

En sitten sitä Ketipinoria voinut jatkaa, kun se väsytti niin paljon. Atarax on ollut puolikkaana yön turvana osan Rivatrilista kanssa ja loput Rivatrilista oon Sepramin kanssa vetänyt aamulla. Nyt mietin, että jos pakkoajatukset jatkuu kauemminkin, niin vois kokeilla jotain tehokkaampaa lääkettä niihin. Sepram ei oo se tehokkain. Mutta ehkä vasta kesän lopulla tai jotain..

Mut joo..ei mikään sellanen ns. kesäfiilis. Sitähän mä vähän pelkäsin, että mitä kesästä tulee. Ehkä odotukset on aina liian korkeella. Mulla on muuten vaativaa persoonallisuutta lääkärin mielestä.

Mutta mulle tulee kotiin kaveriksi kissanpentu heinäkuun alussa, jos kaikki menee hyvin :)

Tällasta.

Lääkkeistä ja traumaperäisestä dissosiaatiohäiriöstä jälleen kerran

No niin...viimeisen harkkaviikon olin saikulla. Ei enää riittänyt puhti ja oli muutenkin ahdistusta erinäisten asioitten takia. Mutta sain tosi hyvän arvion ja toivon, että olen ihan oikeaa alaa kohti menossa, kunhan tulisin kokonaan työkykyiseksi. Uskon jopa, että mulla vois olla jotain annettavaa silloin, kun en ole ahdistunut.

Mun pitäis opiskella nyt..tehdä esseitä yms. Ollaan nyt yritetty lääkärin kanssa miettiä, kun tässä taas kovasti ahdistusta ja itkuisuutta ja turvattomuudentunnetta ollut, että auttaisiko joku lääkitys niin, että pystyisin kasaan itseni opiskelua varten.

Pieniä muutoksia siis tehtiin lääkitykseen ja haetaan sitä toimivaa. Toivottavasti löytyis. Ihan mielenkiinnosta kysyisin, että millaisia lääkityksiä teillä on (saa lähettää s-postiin). Kaikilla dissoillahan ei ole lääkitystä.

Mulla tähän asti ollut iltaisin Rivatril 0,5 mg 1 1/2 tablettia ja aamuisin Sepram 30 mg. Nyt mietitään mikä avuksi päiväsaikaan, ettei ahdistais niin paljon ja Rivatrilia en haluaisi nostaa, kun se on rauhoittava lääke ja siksi ongelmallinen. Nyt kokeiltu pari päivää näin: ilta Rivatril 0,5 mg 1 tabletti + Ketipinor 12,5 mg ja aamulla Rivatril 1/2 tablettia ja Sepram 30 mg. Huonoa on se, että ainakin nyt aluksi Ketipinor väsyttää ja tekee sellaista zombie-oloa seuraavaan päivään, ettei varmaan kyllä opiskelusta tule mitään..vaikka on pienin mahdollinen annos. Yksi vaihtoehto ois korvata Ketipinor Truxalilla (mutta mulla on siitäkin ollut väsyttäviä kokemuksia). Yksi vaihtoehto on Atarax myös Ketipinorin tilalla.

Katsotaan toimiiko mikään. Jos ei, niin syön sit illalla vaan pelkkää tota pienempää annosta Rivatrilia. Ei oikein muutakaan mahda.

Syy siihen miksi mulla ei voi kommentoida kommenttikenttään suoraan on se, että joskus mainitsin täällä mun lääkityksestä ja mun psykiatria haukuttiin ammattitaidottomaksi. Joten...mielellään ei haukkumisia myöskään sähköpostiin, kiitos!

Voi tätä disson elämää

....ei ole helppoa elämä ei. Niin kuin oon monesti todennut, niin mulle viikonloput on vaikeita. Se, ettei ole selkeätä rytmiä: minne mennä, mitä tehdä, on vaikea. Tulee turvaton olo. Varsinkin myös se, että on enemmän yksin. Ja kontrasti on suuri arkeen, jos on töissä. Kaikki on niin selkeää silloin ja ympärillä on ihmisiä päivisin. Saatan jo lauantaina tai sunnuntaina heräämisen jälkeen kokea tällaisen epämiellyttävän turvattomuuden tunteen. Olisi varmaan eri asia, jos olisi kumppani.

...ja ne uudet asiat. Kaikessa toivottavuudessakin ne aiheuttaa kaikennäköistä haittaa. Välillä huomaan kuin " herääväni unesta" ja tajuavani kauhunomaisesti, että olen keskellä jotain...keskellä putkea valmistua tiettyyn ammattiin ja elää ns. normaalia elämää ja mua rupee kauhistuttaan ihan hirveesti. Se, että ei tiedä miten kaikki menee ja mitä tulee tapahtumaan ja se sitoutuminen saa kauhuntunteen aikaan. Onneksi on terapia ensi viikolla, niin saa puhua näistä. Viime kerralla olin siellä tosi hyvin mielen, kun olin saanut opiskelupaikan.

Välillä en tiedä myöskään miten toivon, että muhun ja mun haaveisiin suhtaudutaan. Toisaalta toivon, että ihmiset suhtautuu niin kuin kehen tahansa. Toisaalta toivon, että he myös ymmärtäisivät sen kauhun mikä tulee aina uusien asioiden ja sitoutumisten mukana ( tällaisia asioita ovat minulle sitoutuminen johonkin ammattiin, opiskeluun, ihmiseen (seurustelu) jne).

Mutta kaikkein tärkeintä on kai ymmärtää se, että päivä kerrallaan ja jostain nämä oireet johtuvat. Kaikelle on selitys. Tarvin vain ehkä enemmän kannustusta ja tukea ja turvaa kuin muut...vaikka aikuinen olenkin. Se lapsiosa on se, joka kauhistelee. Kai se kokee tulevansa hylätyksi.

Ja tärkeää on ymmärtää, että mun sitoutumiskammo ei johdu mun tahdosta. Se juontaa juurensa jostain paljon kauempaa..lapsuudesta

Oon vielä täällä ( bloggaus hiljaiselon jälkeen)

Olen elossa, vaikka onkin ollut hiljaiseloa tän blogin puolella. Syy on varmaan se, että mun sisko on ollut käymässä pidemmän kaavan mukaan paikkakunnallani ja viettänyt puolet ajasta vanhemmillani ja puolet minulla. On ollut piristävää tällaiselle sairaslomalaiselle! Ehkä se on myös niin, että kun on ollut joku, jonka kanssa jakaa asioita ihan face to face niin ei ole ollut niin tarvetta kirjoittaa blogia tai jotain.

Ensi maanantaina on lääkäri ja pitäisi miettiä, että jatkuuko sairausloma. Mä oon ihan asennoitunut siihen, että jatkuu, koska jaksaminen on sen mukainen, mutta lääkärihän sen sitten päättää.

Oon miettinyt sitä, että pääsenköhän mä koskaan tyydyttävään työelämään. Kun oon miettinyt eläkettä tms., oon kuullut kommentteja: "En kyllä näe sua vaan kotona." tai " Sä oot vielä niin nuori." (täytän 34-v).
Itse en oikein vielä tiedä mitä ajattelen. Yksi ajatus on herännyt, joka olisi mielenkiintoinen. Nimittäin kirjallisuuden perusopintojen opiskelu avoimessa yliopistossa. Aloitin sen yksi syksy, mutta sitten tapahtui eräs tapahtuma, jonka jälkeen romahin ja jäi kesken. Mutta let´s see. On se...vaikeaa tehdä tällaisena...tämän häiriön kanssa päätöksiä, kun pelkää epäonnistumista (kun niin monesti kaikki on mennyt mönkään). Löysin kyllä hyvän kuvan, jonka ajattelin tässä lopuksi jakaa: