Tänään otti päähän kaikki...

Miks en voi olla normaali? Miks tää häiriö vaikuttaa mun joka elämän osa-alueeseen? Helkutin häiriö!! Koko nuoren aikuisuuden oon kärsinyt tästä...aikaa on mennyt hukkaan ja tulee menemään. Ihan perseestä !! En aio kyllä tuntea tästä syyllisyyttä enää, vaikka helppo se on näin julistaa, kun oikeesti se syyllisyys tulee niin helposti.

Mä oon menettänyt mun ammatin, hyvät kumppaniehdokkaat, mun talouden, ystäviä, itseni tän häiriön takia.

Pahinta on, että tunnistan itsessäni äitiä...äidin "luonnehäiriötä". Mä en halua tulla samanlaiseksi ja olla samanlainen kuin se.

Tunnistaako kukaan samoja tunteita?

Epäilyjä

Välillä tuntuu siltä, että onkohan mulla mitään häiriöö vai oonko vaan muuten "vaikea". Puhuin juuri eilen tästä lääkärilleni, joka määräsi siis saikun elokuun loppuun. Mulla on jotenkin vahva tarve saada mustaa valkoisella tietoa siitä mikä mulla on. Epäilen jopa mun terapeuttia, jonka mukaan oon kompleksoituneesti traumatisoitunut ja mulla on toisen asteen rakenteellinen dissosiaatio. En ole aikaisemmin (ennen kuin vuoden sisällä) ruvennut epäilemään terapeuttia. Onko epäily tervettä? Välillä tosiaan oon miettinyt, että onkohan mulla epävakaa persoonallisuushäiriö myös.

Koska haluan selvittää työkykyäni ja häiriöni laatua yms..olen hakemassa Kelan kuntoutustutkimukseen. Toivottavasti pääsisin sinne. Odotan myös edelleen vammaistukipäätöstä. Siinä kuulemma kestää 6 viikkoa.
Odotan Kelalta myös sairauspäivärahaa. Elämä on tätä nykyä yhtä Kelaa ja odottamista siis.

Toivottavasti voisin nauttia kesästä. Mun on vaikea nauttia. Ja muutenkin syyllistän itseäni siitä, että "lomailen". Miksi? No juuri siksi, että en luota omiin havaintoihini ja kokemuksiini itsestä ja oloistani...toisin sanoen en luota omaan arvioon työkyvystäni.

Olisi mukava kuulla onko muilla samantyylisiä ajatuksia tai askarruttaako muita samat asiat? Onko teillä koskaan epäilyksiä häiriönne kanssa?

Se balanssi...

Huomenna jatkuu taas työt. Haasteena on miten löytää balanssi oman häiriönsä ja sitten ihan peruselämän välillä.. siis se, ettei jumitu katselemaan PELKÄSTÄÄN häiriötään ja unohtaa elää ja nauttia hyvistä hetkistä. Ja myöskin se, että kun tulee vaikeaa niin MUISTAA, että ai niin...en voi verrata itseäni ns. "perusihmisiin", koska mulla on tämä häiriö.

Se balanssi pitäisi löytää. Kevät on tuonut ainakin itelle ja tää vika saikkuviikko sellasta tiettyä iloa..tai sanotaanko ilon hetkiä. AURINKO! , PIAN PYÖRÄILEMÄÄN PÄÄSY!,  KEVÄÄN - KESÄN ODOTUS/TULO! ja ehkä myös UUSI ASUINYMPÄRISTÖ JA SEN TUTKIMINEN!

Täytyy myös muistuttaa itseään siitä, että joskus vaan KANNATTAA lähteä liikkelle, vaikka se tuntuu vaikealta, koska voi löytää ittensä kivoista jutuista, jotka alkujaan tuntu ajatuksissa raskailta, mutta kun niitä pääsi tekemään, niin niistä nautti. Tällaisia esim. viime viikolla oli VESIJUOKSU, KÄVELY AURINGOSSA JÄRVEN RANNALLA, JUTTELEMINEN YSTÄVÄN KANSSA jne.jne.

Kanssakulkijoilla, jotka kulkee tällaisen häiriön omaavien rinnalla, kehotan pyytämään mukaan juttuihin...ehkä toinen joskus lähtee ja siitä tuleekin hänelle HYVÄ KOKEMUS ja hän lähtee toisenkin kerran :)

PS. Tänään lintsasin dissosiaatioryhmästä, koska nukuin pitempään kuin oli tarkoitus eli kello ei soinut ja muutenkin, haluan henkisesti valmistautua huomiseen työpäivään tekemällä tänään kivoja juttuja.

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!