GRRR...surua

Huolimatta uskovaisuudestani, olen ihminen. Tunnen surua ja ärsytystä ja kaikenmaailman vihaa siitä, ettei tuo "ura" eikä "perhe-elämäkään" ole oikein ollut kohdallani mahdollinen. Mulla oli ystäviä vappuna kylässä ja olin tosi väsynyt. Oli siis kiva, että oli. Ja luonnollisesti sinkkuina puhuimme miehistä ja mikäs siinä. Mutta sitten, kun jäin yksin ja rupesin ajattelemaan asioita, niin nouseehan sitä kaikkea pintaan sen takia, kuinka erilainen ns."normaaleista" on.

Monet dissosiaatioryhmiin fb:ssä kuuluvat ovat pystyneet luomaan parisuhteen. Siinä on jonkun verran toivoa, mutta mua nyt suruttaa ja masentaa. Ku tuntuu, että elämä menee ihan sekasin, ku on ko. asioista kyse. Olen pahoillani, jos toistan samoja asioita. En muista mitä olen kirjoittanut.

Mutta joo..tällaista kuuluu...ja nii 3 pv harkkaa jäljellä. Kun ne nyt jaksais, ni tulis ees jonkinnäköinen onnistumisen tunne.

Vertailupuuskista

Kyllä sitä osaa nauttia niistä hetkistä, kun on hyvä olla ja tuntuu, että elää omaa elämää eikä vertaile elämäänsä kenenkään toisen elämään. Nyt sen taas tajuaa, kun tänään on ollut sellainen yleinen vertailupäivä ja mielensä pahoittamisen päivä ( taitaa myös alkaa nuo minun kahden viikon PMS:t, joita kauhulla aina odotan).

Mutta on ihanaa, että se vertailu ei ehkä oo enää niin jatkuvaa...tai vaikea sitä on uskaltaa sanoo ääneen tällastakin asiaa, koska pelkää, että kun sanoo sen, niin sitten tulee taas kauheita "vertailuahdistuskohtauksia".

Koska ikää on yli kolmekymmentä niin yleisiä vertailunkohteita on toisten perhe-elämät (itse olen sinkku), toisten parisuhteet (minun ei ole ottanut tän ahdistuksen ja dissosiaatiojuttujen takia onnistuakseen), toisten työura ( minulla ollut todellisia töitä 5 vuoden aikana n. puoli vuotta), toisten raha-asiat (mulla menee hirveesti rahnaa lääkäriin ja terapiaan, ku tahdon yksityisellä ja luotettavilla ihmisillä käydä, enkä pysty tekemään vielä kokopäivätyötä), toisten intohimo työhönsä (mulla varmasti ois intohimoa joihinkin töihin, mutten niitä tällä hetkellä kykenisi tekemään...joten sitten tylsää duunia pakko painaa). Sit kun nää vertailut kasautuu, ni eihän siinä pieni ihminen voi olla muuta kuin nujerrettu. Viime aikoina kyllä mulla on ollut tapana hokea itselle tällaisten ajatusten tullessa, että : Sä olet yhtä hyvä kuin muutkin. En mä tiedä auttaako se, mutta en ainakaan hauku itseäni, mikä pahentaisi oloa entisestään.

Noh...toivottavasti nämä PMS:ät eivät mee pelkästään vertailussa ja kiukku- ja itkupuuskissa, vaan koska joulukin on tulossa, niin voisi olla myös niitä hyviä hetkiä <3