Voisiko tällä kertaa kaikki mennäkin hyvin?

Varmaan jokaiselle mielenterveysongelmista kärsivälle on tuttua se pelko, että jos taas alkaa mennä huonosti. Kun on mennyt paremmin ja sitten onkin jonkin aikaa tosi hirveä olo. Niin...siinä kohtaa on haastavaa sanoa itselleen, että "kyllä - tämä voi mennä ohi. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että taas tulisi joku huono ajanjakso."

Toinen pelko, joka vie usein otteessaan on pelko tulevaisuudesta ja epäonnistumisen pelko. Jos oot yrittänyt useasti esim. työelämässä tai harkassa onnistumatta ja sitten sinulle tarjotaan vielä mahdollisuutta esim. harkkaan. On haastavaa sanoa itselleen että " vaikka tähän mennessä et ole oikein onnistunutkaan jaksamaan, niin tällä kertaa voitkin jaksaa. Älä anna menneisyyden epäonnistumisien pelotella." Samaa voi sanoa, vaikka jos seurustelu on ollut aiemmin kaoottista ja sitten yrität one more time jonkun kanssa.

Nämä on tosi hankalia pelkoja. Itselläni ehkä ajankohtaisin on tuo eka, koska muutamat päivät on olleet hankalia. Osin kyllä johtuen massiivisista PMS oireista, kun sillonkin voi masentaa ja ahdistaa. Myös tuo harjoittelu-juttu on ajankohtainen, koska sehän on edessä...en vaan vielä tiedä koska.

Haastavaa on pitkän epäonnistumisten putken jälkeen sanoa itselleen, että tällä kertaa kaikki voi mennäkin hyvin. Luulen, että ihan ilman mielenterveysongelmiakin se on haastavaa!

Onko elämällä?

Runomuotoon on helppo pukea ajatuksiaan:

Onko elämällä enää annettavaa?

Onko tiedossa yhtään parempaa?

Pelko mua kiinni ajaa,

kun niin monet toiveet romahtaa.

Paljon menettänyt oon,

siks ehkä oonkin jäänyt surutaloon.

Jumala, onko elämällä mulle annettavaa?

Vieläkö mut nostetaan iloon?

Tällasta tänään.

Traumoista ja traumojen kohtaamisesta

Mulla on aikaisemmin ollut suhteellisen "normaali" päiväminä, joka toimii normaalisti. Päiväminä on yksi termi, jota käytetään traumaperäisessä dissosiaatiohäiriössä yhdestä minän osasta. Tosin, jos on tuntunut vaikka työt liian vaativilta, niin sitten se normaali päiväminä on väistynyt muun tieltä.

Mä en tiedä johtuuko tämä siitä, että ekaa kertaa viiteen vuoteen teen palkkatöitä ( kaikkien harjoittelujen ja työkokeilujen jälkeen) vai mua erittäin lähellä töissä toimivasta henkilöstä, joka toimii melkein joka päivä jossain vaiheessa triggerinä mun traumakokemuksille, mutta tuntuu että nyt  välillä on toisinpäin. Töissä ei toimi normaali minä ja sitten joskus muuten toimii. Ainakin "normaali päiväminä" ei ole niin normaali kuin se on aikaisemmin ollut. Huom! meillä on alle viiden henkilön työyhteisö, joten en voi välttää kanssakäymistä henkilön kanssa millään.

Huominen jännittää, koska lähden päivän kestävälle työmatkalle tämän henkilön kanssa. Pelottaa, että jos triggerointia tapahtuu. Suhtaudun huomiseen kuin lapsi, joka pelkää mennä pitämään esitelmää tiukan opettajan eteen. Ihan samanlaisia fiiliksiä. Paitsi nyt ehkä mukana on myös se, että oon ollu tosi väsynyt, kun oon alottanut pidemmät päivät töissä ja pelkään, etten ole niin skarppi kun mun pitäis olla huomenna, sillä päivä vaatii skarppiutta.

Joudun elämään jatkuvassa ristiriidassa. Mä tarvin tuota joustavaa työtä, mutta se ei ole mukavaa varsinkaan, kun on niitä triggereitä siellä niin paljon. Se aiheuttaa valtavaa stressiä ja triggereistä johtuva oma käyttäytyminen tuskaista häpeää. Mä en tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Kyllä mä yritän olla siellä niin kauan kuin pystyn, mutta sitten jos en pysty, niin onko häpeä lähteä tällaisista syistä varsinkaan tällaisessa taloudellisessa tilanteessa ja näillä voimavaroilla? Ja kun syy on omat traumat. Mietin vaan mun nykyistä ärtyneisyyttäkin ja koska se on alkanut ilmaantuun, niin se on alkanut ilmaantuun silloin ekoja kertoja, tämä voimakas ärsyyntyminen, kun menin sinne töihin.

Tiedän, että tähän suhtaudutaan kahdella tavalla. Toiset on: " GET OVER IT (luultavasti he eivät tiedä traumatisoitumisesta mitään), toiset on " TEE MILTÄ SUSTA TUNTUU" (ehkä tietävät enemmän). Paraneeko traumat aina kohtaamalla traumojen aiheuttaja. Miettikää jos joku joutuis kohtaan vaikka raiskaajansa...en mä usko, että ne sillä paranee..sorry vaan.

5.2.2014 Lisäys: Mutta mun traumojen aiheuttaja on kyllä muualla kuin töissä..töissä on vain triggerin laukaisija..

Pääsin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisryhmään!!!

Oon about neljä vuotta odotellut sitä, että tällainen ryhmä alkaisi. Se ois niin ku suunnattu just muntyyppisille ihmisille. En ole tavannut vielä ihmisillä, joilla on tällainen häiriö ja olis ollut kiva saada vertaistukea. On tuntunut niin yksinäiseltä tän häiriön kanssa. Nyt meidän maakunnassa järjestetään tänä keväänä ensimmäinen ryhmä, jossa on siis alle 10 jäsentä. Hakijoita oli paljon ja mä pääsin varasijalta mukaan!

Siellä käydään Traumaperäisen dissosiaation vakauttaminen -kirjaa läpi ja harjoitellaan ja tehdään niitä tehtäviä, joita siellä on. Odotan uteliaana, mutta myös pelolla, koska.....

Mun työaika per päivä pitenee sen takia, että joudun tänä ryhmäpäivänä lähteen puolelta päivin töistä pois. Se voi olla mulle hurja muutos, että yhtäkkiä teenkin 8-tunnin päiviä. Oon viimeksi tehnyt niitä pitkäkestoisemmin vuonna 2009 ja siitä on jo aikaa!!

Mutta....katsotaan, jos tuo ryhmä vaikka voimaannuttais mua selviään normiarjesta paremmin. Sehän sen tarkoitus on!

Kannattaa kysyä oman maakunnan sairaanhoitopiiriltä onko siellä menossa tai alkamassa tällaisia ryhmiä, jos kärsii ko. häiriöstä. Mutta näin...uusi vuosi ja näköjään uudet tuulet.

Vuodenvaihde on täynnä sekä toivoa että pelkoa

Vuodenvaihteet ovat usein mulle hyvin mutkikkaita. Toisaalta vuodenvaihde tuo mukanaan tiettyä toivoa. Voi aloittaa asioita niin sanotusti alusta. Toisaalta sitä pelkää tulevaa vuotta, tulevaisuutta. Miten pärjään häiriöni ja sairauteni kanssa. Olen myös taipuvainen monien oman elämäni pettymysten jälkeen enemmän pelkoon kuin toivoon. Ehkä näin siksi, että tuntuu, että jos toivon, en kestä enempää pettymyksiä. Vaikka kyllä varmaan kestäisinkin. Mutta se toiveikkuus, se odotus, se hyvän odottaminen ei pettymysten jälkeen ole enää yhtä helppoa. Itse asiassa se on todella vaikeaa ja kärsin siitä.

Silti haluan uskaltaa listata asioita mitä odotan uudelta vuodelta:

- Odotan sitä, että tulisin paremmin toimeen häiriöni ja sairauteni kanssa, paraneminenkin ois jees ;)
- Odotan sitä, että arkeni olisi tyydyttävää..minua tyydyttävää.
- Odotan sitä, että löytäisin luottamuksen Jumalaan uudelleen ( pelkään, että Hän pettää luottamukseni)
- Odotan sitä, että saisin elää
- Odotan sitä, että voisin löytää asioita, joista pidän
- Odotan sitä, että voisin tulla sinuiksi itseni kanssa enemmän
- Odotan sitä, että löytäisin hyvän seurakuntayhteyden
....näitä tulis niin paljon, että lista jatkuisi tosi pitkään, jos tälle tielle uskaltaa lähteä.

Kirjoitin vuoden 2011-2012 -vaihteessa itselleni kirjeen seuraavaksi vuodeksi avattavaksi, mutta en uskalla avata sitä...edes kahden vuoden jälkeen. Siellä niitä on. Minun toivoja ja toivotuksia itselleni seuraavalle vuodelle. En avaa, etten pety. Ehkä vielä joskus.... en tiedä uskallanko lukea näitäkään odotuksia ensi vuoden vaihteessa. Toivottavasti uskaltaisin ja näkisin, että jokin niistä on toteutunut.
Jospa vaikka Jumala ja elämä yllättäisi.

Parasta mahdollista uutta vuotta sinulle blogiseuraaja ja minulle toivottaen!!

Tulevaisuuden pelosta

Joulu meni hyvin. Vaikka pelkäsin, että viime vuosi tulee mieleen (kun seurustelin). Tuntui, että nukuin takaisin sen määrän mitä olin kiireiltäni jättänyt väliin joulukuussa. Oli mukava olla koolla perheenä ja pelailla ja kattoa yhdessä elokuvia.

Mutta entä kun läksin vanhemmiltani omaan kotiini? Niin..mulle nää "eroahdistukset" on totisinta totta. Yhtäkkiä olin ihan tosi peloissani. Oli kivaa päästä omaan kotiin ja halusinkin sitä jo, mutta alkoi pelottamaan tulevaisuus ja kaikki mahdollinen; kontrollinmenetyspelko ja hulluksitulemisen pelko.

Ihan kiva oli sit oleilla omassa kämpässä ilta. Not. Pakenin pelkoja tv-sarjoihin. Oli ihan pakko päästä pois päänsä sisältä. Joskus kanssauskovien on vaikea ymmärtää näitä pelkoja, jotka kumpuaa ehkä siitä, kun olin 5-vuotias ja mut jätettiin sairaalaan. Eihän uskovaiset pelkää. Se jolla on pelkoa ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa = Jumalassa, mulle ladellaan.

Pelko tuli myös siitä miten pärjään töissä, kun työtunteja kasvatetaan ja jos vaan oon liian herkkä tälle maailmalle ja mun maailma romahtaa (taas) ja joudun saikulle enkä pysty maksaan laskuja, kun tulot tippuu ja tekeen mitään normaalia, johon nyt oon tottunut.

Yksi kirja mitä luin kanssa laukaisi noita tulevaisuuden pelkoja. Siinä nainen, jonka suvussa oli mielenterveysongelmia päätti olla kaikesta ahdistuksesta huolimatta parisuhteessa ja tehdä lapsen. Ehkä tää lapsijuttu oli hänelle se suurin homma. Niin, mitäs siinä kävikään, tämä nainen ei sitten pystynytkään hoitamaan lasta, vaan mieli alkoi murtua. Tää on mun suurin pelko, siis jos itse tekisin lapsen...että en pystyisikään hoitamaan häntä tai tulisin hulluksi. Tietysti tästä kirjasta tuli itelle kaikki tulevaisuuden pelot -> miltä mun elämä näyttää silloin, kun toiset on naimisissa ja niillä on lapsia? Kun mä en ahdistuksen takia oo pystyny ehkä luomaan parisuhdetta tai "jatkamaan sukua". Mä en halua myöskään toiselle ihmiselle huonoa elämää, joten niin...en tiedä onko musta avioliittoon tai perheeseen...no anyway...näitä huonommuuden tunteita ja pelkoja alkoi sitten kertyä...ja päätin illalla, kun en saanut unta, että en ainakaan tyrkytä itseäni kellekään..jos joku mut haluaa, niin sitten haluaa ja kerron kaiken.

Huh.. tällasta settiä. Mitä opimme? Ei kannata lukea tollasia kirjoja ja pitää muistaa varautua noihin eroahdistuksiin ( en aina muista, että mulla niitä on). Lisäksi ennen nukkumista ajattelin, että...koska mulla on kaikennäköistä ja silti olen arvokas, niin en halua tuomita ketään ihmistä tietämättä koko hänen tarinaansa ja että ihan jokaisessa ihmisessä on jotain arvokasta. Jumalan luoma elämä on arvokas!

Välillä menee sen verran hyvin tai kiireisesti tai niin, että ei mikään laukaise pelkoja -> että ei muista mun taipumusta näihin ja ongelmien määrän suuruutta. Sit kun ne puskee esiin, niin on musertua alle.

Uniennäkijä - unista ja peloista

Mä nään usein psykologisia unia. Ne ei aina ole kivoja, mutta ne voi paljastaa jotain, mitä en oikein hiffaa ihan hereilläollessa. Oon viikon ajan nähnyt painajaisia. Se alkoi silloin, kun päätin, että jos mua pyydetään, niin pysyn tuossa työpaikassa...eli teen pitkään aikaan pisimpää työsuhdetta..

Unet on ollut joko sellaisia, että en kerkiä ystävieni mukaan johonkin, vaan oon tosi hidas pakkaamaan tai jotain. Tai sitten sellaisia, että oon unohtanut valmistautua kokeisiin ja sitten meen sinne ihan valmistautumatta.

 Noista unista oon ajatellut, että ne voi kuvastaa sellaista pelkoa muutosta ja tulevaa kohtaan, että epäonnistun tai pelkoa siitä, etten selviä elämäntilanteestani tai tulevasta. Ne on tosi ahdistavia unia ja aamulla on paha olo.

Toivottavasti painajaiset loppuisi ja voisin ihan tosielämässä käsitellä asioita.

Joskus toki on ihaniakin psykologisia unia. Sellaisia, että uskallan sanoa vastaan jollekin ihmiselle, joka "kyykyttää" mua tai vaatii multa liikaa. Tai sellaisia, että minulla on vauva (tyttövauva) ja rakastan sitä niin kovasti ( en ole vauvaihminen...luultavasti tuo vauva on minä pienenä).

Samaan aikaan, kun nämä painajaisunet on alkaneet, elämässä on ollut havaittavissa sellaista turvattomuuden tunnetta. Sellaista jatkuvaa olotilaa, että on jonkun kuilun reunalla ja juuri tippumaisillaan siitä. Se on tosi stressaavaa ja tuntuu, että silloin ei voi oikein rentoutua. Siksi yritänkin harjoitella erilaisia rentouttamismenetelmiä...koska ei oo kivaa. Ei tod! Kai nekin kuvastaa pelkoa siitä, ettei selviä jostain (esim. töistä tai surusta) ja on juuri tipahtamaisillaan eli menettämässä kontrollin ja putoamassa "korkeelta".

Tällaista tänään. Toivon sydämestäni, että nuo loppuis ja voisin täysiä keskittyä elämiseen ja olemiseen ja tulevaan jouluun!